Hannu Niemi

Lasten ja nuorten rikoksentekijöiden seuraamukset

Rikosten sääntelyssä on epäillyn ikään perustuvia eroja. Lapsia ja nuoria kohdellaan rikosprosessissa lievemmin kuin aikuisia.

Seuraamusjärjestelmässä voidaan rikoksesta epäillyn iän perusteella erottaa neljä eri ryhmää: 1) alle 15 -vuotiaat lapset, 2) 15–17-vuotiaat nuoret henkilöt, 3) 18–20-vuotiaat nuoret rikoksentekijät (nuoret aikuiset) ja 4) vähintään 21-vuotiaat aikuiset. Ikä määritellään rikoksen tekohetken mukaan ja seuraavassa käytetään käsitteitä "lapset", "nuoret henkilöt", "nuoret aikuiset" ja "aikuiset" erottelemaan eri ryhmiä toisistaan. Kun puhutaan kaikista 15–20-vuotiaista, käytetään yhteistä termiä "nuoret rikoksentekijät".

Lapsia ja 15–20-vuotiaita nuoria kohdellaan rikosoikeudellisesti lievemmin kuin aikuisia. Tämä johtuu osaltaan lasten ja nuorten kypsymättömyydestä, ajattelemattomuudesta, harkintakyvyn kehittymättömyydestä ja nuoruuteen liittyvän häiriökäyttäytymisen todennäköisestä ohimenevyydestä sekä siitä, että aikuisille säädettyjen rangaistusten ei katsota niiden haitallisten vaikutusten vuoksi sellaisenaan soveltuvan lapsille ja nuorille. Lasten ja nuorten rikoksiin puututaan suuressa määrin myös rinnakkaisin tai vaihtoehtoisin keinoin (lastensuojelun keinot ja rikosten sovittelu). Myös rikosoikeudellisia sanktioita on nuorten rikoksissa enemmän kuin aikuisilla, ne ovat tekojen vakavuuden mukaan porrastettuja ja niitä sovelletaan lievemmin kuin aikuisilla. Tässä keskitytään rikosoikeudellisiin seuraamuksiin ja sovitteluun, mutta ei lastensuojelun keinoihin (ks. lastensuojelun keinoista Väisänen 2013).

Alle 15-vuotiaat lapset eivät joudu lainkaan rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Esitutkinta voidaan kuitenkin suorittaa myös lasten tekemistä rikoksista. Lapset voivat joutua myös vahingonkorvausvelvollisiksi. Lasten tekemiä rikoksia käsitellään tarpeen vaatiessa lastensuojelulain mahdollistamien toimien avulla. Lisäksi rikosten sovittelu on myös lasten osalta mahdollista.

Suurin osa rikosoikeudellisista lievennyksistä koskee nuoria, 15–17-vuotiaita, henkilöitä. Ehkä merkittävin lievennys on se, ettei nuorta henkilöä voida tuomita ehdottomaan vankeuteen, elleivät painavat syyt sitä vaadi (RL 6:9). Tämän vuoksi nuoria tuomitaankin ehdottomaan vankeuteen yleensä vain silloin, kun rikoksesta määrätty rangaistus on pitempi kuin kaksi vuotta vankeutta. Nuoret henkilöt on tuomittava lievennetyn rangaistusasteikon mukaan eikä elinkautista vankeutta ole mahdollista tuomita (RL 6:8). Nuorisorangaistukseen voidaan tuomita pääsääntöisesti vain nuori henkilö (RL 6:10a). Syyttämättä ja tuomitsematta jättämisen edellytyksiä on laajennettu, kun ne koskevat nuoria henkilöitä (ROL 1:7 ja RL 6:12).

Osa poikkeussäännöistä koskee sekä nuoria henkilöitä että nuoria aikuisia eli kaikkia 15–20-vuotiaita. Nuoret rikoksentekijät voidaan tuomita ehdollisen vankeuden tehosteena 15 kuukauden ajaksi valvontaan (RL 6:10). Yhdyskuntaseuraamusten uudistusta valmistellut toimikunta on lisäksi ehdottanut, että myös yhdyskuntapalvelua tehostettaisiin nuorten osalta valvonnalla (Oikeusministeriö 2012). Nuorina rikoksentekijöinä tuomitut pääsevät myös ehdonalaiseen vapauteen muita vankeja aikaisemmin eli kärsittyään rangaistuksesta puolet tai ensikertalaiset yhden kolmasosan (RL2c:5.2). Aikuistenkin rangaistuksia voidaan lieventää tuomitun korkean iän perusteella (RL 6:7).

Nuorten seuraamukset ovat lievempiä kuin aikuisten

Nuoret eivät syyllisty yleisesti niin vakaviin rikoksiin kuin aikuiset. Tämä selittää suureksi osaksi sen, miksi nuorille määrätyt rangaistukset ovat lievempiä kuin aikuisilla. Nuoret aikuiset sijoittuvat seuraamusten ankaruudessa nuorten henkilöiden ja vanhempien aikuisten välimaastoon. Nuorten muita lievemmät seuraamukset johtuvat myös edellä käsitellystä lainsäädännöstä ja siitä, että nuoret eivät ole ehtineet uusia rikoksiaan samassa määrin kuin vanhemmat ikäluokat. Seuraavassa käytetään yhdenmukaisuuden vuoksi vuoden 2012 tilastolukuja (taulukko 1).


Nuorten henkilöiden seuraamuksista 86 % ja nuorten aikuisten seuraamuksista 82 % määrätään tuomioistuimen ulkopuolella. Aikuisilla osuus (89 %) on vieläkin korkeampi, mikä johtuu siitä, että valtaosa seuraamuksista on liikennesakkoja. Nuorten ja nuorten aikuisten tyypillisin rangaistus on rangaistusmääräyksellä annettu sakko, jonka rahamäärä jää keskimäärin selvästi alle 100 euron. Nuorilla rikesakkojen määrä on kasvanut vuodesta 2010, josta lähtien liikennerikkomusten ohella myös alkoholirikkomuksista on voitu määrätä rikesakko rangaistusmääräyssakon sijaan. Erilaiset sakkorangaistukset ovat selvästi yleisin (92 %) seuraamus sekä nuorilla että nuorilla aikuisilla.

Seuraamusluonteinen syyttämättä jättäminen (ROL 1:7–8) on noin 3–4 kertaa yleisempää 15–17-vuotiailla kuin vanhemmissa ikäryhmissä. Nuoruuden ohella syyttämättä jättämisen perusteina on käytetty rikoksen vähäisyys- ja kohtuusperustetta. Kohtuusperustetta on voitu käyttää esimerkiksi silloin, kun rikosta on soviteltu tekijän ja uhrin kesken.

Vajaa viidennes (18 %) nuorille henkilöille ja kolmannes (33 %) nuorille aikuisille tuomioistuimessa tuomituista rangaistuksista on vankeusrangaistuksia. Aikuisilla niiden osuus on suurempi (40 %). Nuorille henkilöille tuomituista vankeusrangaistuksista 91 % oli ehdollisia. Nuorilla aikuisilla vastaava osuus oli 78 % ja aikuisilla 61 %. Nuorilla henkilöillä ehdollisen vankeuden tehosteena käytettiin yleisimmin valvontaa (50 % ehdollisista) ja nuorilla aikuisilla oheissakkoa (40 %) ja valvontaa (34 %) sekä yhdyskuntapalvelua (28 % laskettuna yli vuoden pituisista ehdollisista tuomioista).

Nuoria henkilöitä tuomitaan ehdottoman vankeuden sijasta yhdyskuntapalveluun tai valvontarangaistukseen hyvin harvoin. Tämä johtuu siitä, että alle 18-vuotiaita voidaan ylipäätään tuomita enintään kahden vuoden ehdottomiin vankeusrangaistuksiin vain painavista syistä. Nuorilla aikuisilla sitä vastoin yhdyskuntapalvelun ja valvontarangaistuksen käyttö on lähes yhtä yleistä kuin heitä vanhemmilla, mutta vankilarangaistusten osuus on myös heillä selvästi vähäisempää kuin aikuisilla. Nykyään nuorisovankien määrä on matala (päivittäin noin 40 nuorisovankia, joista suurin osa vähintään 18 vuotta täyttäneitä). Avoseuraamuksena suoritettavan nuorisorangaistuksen käyttö on ollut jatkuvasti hyvin harvinaista.

Viranomaistasolla nuorten tekemiä rikoksia käsittelevät ennen muuta poliisi, lastensuojelu- ja muut sosiaaliviranomaiset ja rikosten sovittelutoimi. Tuomioistuimiin saakka valikoituu selvä vähemmistö nuorten tekemistä rikoksista ja vapausrangaistusten täytäntöönpanoon sitäkin vähemmän.

Ehdollisen vankeuden valvonta on nuorten erityisseuraamus

Voimassa olevan lain mukaan nuorille rikoksentekijöille ehdollisen vankeuden tehosteena käytettävästä valvonnasta on aina tehtävä erillinen päätös tuomioistuimessa silloin, kun valvontaa on pidettävä perusteltuna tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi ja uusien rikosten ehkäisemiseksi (RL 6:10.2). Aiemmin nuori rikoksentekijä asetettiin automaattisesti valvontaan, ellei oikeus määrännyt erikseen, ettei valvontaa tarvita. Valvontaan asettaminen koskee seuraamuksena sekä nuoria henkilöitä että nuoria aikuisia.

Lain muutos on vähentänyt runsaasti valvonnan käyttöä. Nuorilla sitä käytetään nykyisin noin joka toisessa tapauksessa ja nuorilla aikuisilla noin joka neljännessä tapauksessa, kun ennen uuden lain voimaantuloa valvonta liitettiin ehdollisen vankeuden valvontaan kummassakin ryhmässä noin 85 %:ssa tapauksia (kuvio 1).

Kuvio 1. Valvonta ehdollisen vankeusrangaistuksen oheisseuraamuksena 1995–2012 , vasemmalla 15–17-vuotiaat, oikealla 18–20-vuotiaat (punainen valvonta, sininen ei valvontaa). (Lähde: Marttunen 2014)


Nuorisorangaistuksen käyttö on jäänyt vähäiseksi

Nuorisorangaistus tuli kokeiluvaiheen jälkeen valtakunnallisesti voimaan vuonna 2005. Nuorisorangaistus on käytännössä ehdollista vankeutta ankarampi seuraamus, joka sisältää valvontatapaamisten lisäksi sosiaalista toimintakykyä edistäviä ohjelmia ja niihin liittyvää tukea ja ohjausta sekä mahdollisesti työelämään perehdyttämistä. Valvonta on kaiken kaikkiaan ajallisesti selvästi intensiivisempää ja sisällöllisesti laajempaa kuin ehdolliseen vankeuteen liitetty valvonta.

Kokeiluvaiheen aikana 1997–2004 nuorisorangaistuksia tuomittiin keskimäärin 40 vuodessa ja enimmillään 100 vuonna 2000. Sen jälkeen eli vuosina 2005–2012 tuomioita on määrätty keskimäärin 20 vuodessa ja vuonna 2012 ainoastaan 9 nuorta tuomittiin nuorisorangaistukseen. Seuraamuksen käyttö onkin huomattavasti vähäisempää kuin mitä lakia säädettäessä tavoiteltiin.

Vähäisen käytön yhtenä syynä on pidetty sitä, että Rikosseuraamuslaitos ei suosita nuorisorangaistuksen käyttöä kuin noin puolessa antamistaan toimeenpanosuunnitelmalausunnoista. Lisäksi tuomioistuimet ovat tuominneet toisinaan nuorisorangaistuksen sijasta nuoren oheissakolla tai valvonnalla tehostettuun ehdolliseen vankeuteen (Marttunen 2008).

Nuorisorangaistus näyttää jääneen toissijaiseksi seuraamusvaihtoehdoksi nuorten keskivakavassa rikollisuudessa. Nuoria tuomitaan selvästi useammin valvonnalla tehostettuun ehdolliseen vankeuteen kuin nuorisovankeuteen. Saattaa olla, että nuorisorangaistukseen ajatellaan liittyvän suurehko epäonnistumisriski. Seuraamuksen keskeytykset ovatkin käytön vähentyessä laskeneet viime vuosina kokeiluaikaisesta 38 %:sta 17 %:iin vuosina 2005–2012). Nuorisorangaistuksen edellytyksiä on esitetty muutettavaksi niin, että se olisi selvemmin rangaistusten porrastuksessa valvonnalla tehostettua ehdollista vankeutta ankarampi seuraamus ja siihen tuomittaisiin tapauksissa, joissa ehdollisen vankeuden valvontaa ei ole pidettävä riittävänä laissa ja sen esitöissä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi (Marttunen 2013).

Sovittelu tärkeä keino käsitellä lasten ja nuorten tekemiä rikoksia

Noin joka kuudes (16 %) rikosoikeudellisesti alaikäisen lapsen tekemäksi epäilty ja poliisin selvittämä muu kuin liikennerikos ohjautui sovitteluun vuonna 2012. Nuorten tekemistä rikoksista enemmän kuin joka kymmenes (12 %) ja nuorten aikuisten tekemistä 6 % tuli soviteltavaksi. Vastaavasti verrattaessa sovittelutapauksia nuorille tuomioistuimessa määrättyihin rangaistuksiin sovittelujen osuus oli nuorilla peräti 65 % ja nuorilla aikuisilla 21 %.

Soviteltavista rikoksista puolestaan 12 % oli lasten tekemiä, 17 % nuorten tekemiä ja 12 % nuorten aikuisten tekemiä. Yhteensä alle 21-vuotiaiden tekemiä oli 41 % sovitteluun ohjatuista rikoksista, mikä osaltaan kuvaa sovittelun keskeisyyttä lasten ja nuorten kohdalla.

Soviteltaviksi tulleista rikoksista suuri osa on pahoinpitelyrikoksia ja usein siten virallisen syytteen alaisia tekoja. Nämä jutut päätyvät sovittelun jälkeen vielä syyttäjän ja mahdollisesti myös tuomioistuimen käsiteltäviksi. Tavanomaista on, että syyttäjä tekee silloin syyttämättä jättämispäätöksen, ellei rikos ole niin vakava, että se edellyttää syytteen nostamista. Asianomistajarikoksissa poliisi voi tehdä tutkinnan lopettamispäätöksen, jos asianomistaja peruuttaa sovittelun jälkeen rangaistusvaatimuksensa.

Sovittelu mahdollistaa sen, että rikosta voidaan käsitellä osapuolten kohtaamistilanteessa myös uhrin näkökulmasta ja sen avulla lapsi tai nuori voidaan saada konkreettisesti ymmärtämään tekonsa aiheuttamat kärsimykset ja vahingot. Sovittelu on muutoinkin osallistuvaa ja vähemmän muodollista kuin oikeusprosessi. Siinä voidaan ottaa huomioon sosiaalisia näkökohtia ja käsitellä rikosta siten kokonaisvaltaisemmin kuin rikosoikeudellisessa prosessissa. Sovittelu tähtää rikoskäyttäytymisen varhaiseen puuttumiseen ja nuoren rikosuran katkaisuun. Kun esitutkinta- syyttäjä- ja sosiaaliviranomaiset yhdessä sovittelutoimen kanssa puuttuvat nuoren tekemään rikokseen, asia tulee käsitellyksi monesta näkökulmasta ja tavanomaista yksityiskohtaisemmin.


Kirjoittaja on erikoissuunnittelija Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa.

Lähteet:
Marttunen, Matti (2008) Nuorisorikosoikeus. Alaikäisten rikosten seuraamukset kriminaalipoliittisesta ja vertailevasta näkökulmasta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 236.

Marttunen, Matti (2013) Yhdyskuntaseuraamusten kokonaisuudistus: nuorten seuraamukset. Helsinki 14.5.2013.

Marttunen, Matti (2014) Nuorten seuraamukset. Julkaisussa Rikollisuustilanne 2013. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 266, s. 383–409.

Oikeusministeriö (2012) Yhdyskuntaseuraamuksia koskevan lainsäädännön kokonaisuudistus. Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 12/2012.

Väisänen, Tiina (2013) Tahdonvastaisen huostaanoton merkitys nuorten seuraamusharkinnassa. Teoksessa Rangaistuksen määrääminen (toim. Lappi-Seppälä & Kankaanrinta). Helsingin hovioikeuden julkaisuja, s. 147–170.

 
Julkaistu 12.12.2014
Sivun alkuun |