Matti Tolvanen

Yleisestävyys ja monipuolistuva rangaistusjärjestelmä

Artikkelissa pohditaan, onko yleisestävyyttä korostava pitkä linja murtumassa suomalaisessa kriminaalipolitiikassa uusien rangaistusmuotojen myötä.

Vesa Moilanen / Lehtikuva

Venäjän keisarin vahvistama Suomen rikoslaki (1889) perustui kaikessa oleellisessa klassisen rikosoikeuden ihanteille. Rangaistuksen oikeutus tuli sen (oletetusta) yleisestävästä vaikutuksesta. Keskeistä oli rangaistuksen pelotusvaikutus ja teon vakavuuteen suhteutettu rangaistus. Suhteellisuusperiaate toimi myös kohtuuttoman rankaisemisen rajoituksena: perusteltu oli vain rangaistus, joka oli yleisestävistä näkökohdista tarpeellinen. Rangaistusasteikot muodostettiin teon vakavuuteen suhteutetuiksi ja myös tapauskohtainen rangaistus tuli määrätä suhteellisuusperiaatetta kunnioittaen. Lainsäätäjä määritteli suoraan laissa rangaistusasteikot, joiden puitteissa tuomioistuinten tuli määrätä rangaistukset. Tällainen lain säätämisen tapa edistää rangaistusjärjestelmän ennakoitavuutta, minkä oletetaan olevan keskeistä järjestelmän yleisestävyydessä. Yleisestävyyteen sisältyy myös idea yhdenvertaisesta rankaisemisesta, samasta teosta tulee määrätä sama rangaistus tekijän yksilöllisistä ominaisuuksista riippumatta. Rangaistuslajeja oli vähän, lähinnä vankilarangaistus eri muodoissaan (kuritushuone, "tavallinen" vankeusrangaistus) ja sakkorangaistus.

Tekijän yksilöllisten piirteiden korostaminen rankaisemisessa liittyy 1800-luvun lopulla kehitettyyn erityispreventiiviseen ohjelmaan, joka ilmeni aluksi lähinnä siinä, että yhteiskuntaa pyrittiin suojelemaan vaarallisilta rikoksenuusijoilta. Henkisesti häiriintyneille tai muuten poikkeaville rikoksenuusijoille määrättiin rangaistukseksi (usein) kestoltaan ennalta määräämätöntä eristämistä laitokseen tai ruumiilliseen koskemattomuuteen radikaalisti puuttuvia toimia (pakkosterilointi ja pakkokastrointi).

Hoitoideologia sai 1900-luvun alkupuoliskolla varsin vankan jalansijan muissa Pohjoismaissa, mutta Suomessa klassinen rikosoikeus vaikutti enemmän. Suomessakin tosin säädettiin yhteiskunnan suojelun nimissä erityispreventiivisiä lakeja, vuonna 1932 laki vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä ja vuonna 1939 rikoksen uusimisen mekaaniseksi rangaistuksen ankaroittamisen perusteeksi määrännyt rikoslain 6 luvun muutos. Pakkosterilointi ja pakkokastrointi olivat mahdollisia, mutta niistä määrättiin hallinnollisessa menettelyssä.

Vuonna 1940 säädettiin laki nuorista rikoksentekijöistä. Suomessa sotien jälkeen rajusti lisääntynyttä rikollisuutta pyrittiin torjumaan ennen muuta perinteisiä rangaistuksia koventamalla.

Rangaistusten täytäntöönpano yksilökohtaisempaa

Rangaistusten täytäntöönpanossa erityispreventiivinen idea oli vahvemmin edustettuna kuin rangaistusta määrättäessä. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa omaksuttiin progressiivinen järjestelmä ja vankeinhoidon iskusana oli Brynolf Honkasaloa lainatakseni vankeusrangaistusta suorittavan käsittelyn yksilöistäminen. Vangit jaettiin luokkiin tai osastoihin ja täytäntöönpanon edetessä vanki siirtyi ylempään luokkaan tai osastoon. Ylempään kategoriaan etenemiseen vaikutti toisaalta se, oliko vanki ollut aiemmin suorittamassa vapausrangaistusta ja toisaalta se, missä määrin vanki osoitti käytöksellään edistymistään. Edistyminen tarkoitti myönteistä suhtautumista vankilan yleiseen järjestykseen, ahkeruutta ja huolellisuutta työssä sekä opiskelussa. Toisen maailmansodan jälkeen otettiin käyttöön uusi suljettua laitosta avoimempi vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon muoto, työsiirtola. Vuonna 1918 säädetty laki ehdollisesta rangaistustuomiosta ilmensi erityispreventiivistä ajattelua, koska tämä rangaistusmuoto oli alkujaan tarkoitettu käytettäväksi tilapäisrikollisille, joiden voitiin olettaa ojentuvan ilman vankeusrangaistuksen kärsimistä.

Moraalin, luottamuksen ja yhteiskuntapolitiikan vaikutus

Rangaistuksen yleisestävä vaikutus alettiin Pohjoismaissa ymmärtää 1960-luvulla pelotuspreventiota laajemmin. Keskeistä on tässä ajattelussa rikosoikeudellisen järjestelmän yhteys moraaliin. Rikosoikeus omalta osaltaan vahvistaa ja ylläpitää yhteiskunnassa vallitsevia moraalikäsityksiä, jossain määrin jopa luo uusia moraalikäsityksiä. Lainkäytön tasolla on olennaista kiinnijäämisriski, ei niinkään rangaistusten ankaruus. Merkittävä rangaistusjärjestelmän ulottuvuus on luottamus. Tehokkaan rankaisemisen oletetaan ylläpitävän ihmisten luottamusta rikosoikeudellisen järjestelmän tasapuoliseen toimintaan.

Suomessa alettiin 1970-luvun alkupuolelta lähtien määritellä kriminaalipolitiikan tavoitteet osana yleistä yhteiskuntapolitiikkaa. Tähän kehitykseen vaikuttivat merkittävästi yhteiskuntatieteiden kasvanut painoarvo päätöksenteossa ja tutkimustieto rikollisuuden määrään vaikuttavista tekijöistä. Kriminologista tutkimustietoa alettiin hyödyntää kriminaalipoliittisessa päätöksenteossa. Kriminaalipolitiikan päämääräksi hahmotettiin rikollisuudesta johtuvien kustannusten ja muiden kärsimysten minimoiminen ja oikeudenmukainen jakaminen. Samalla korostettiin järjestelmän humaanisuutta, joka on viimeisten parin vuosikymmenen aikana tarkentunut perus- ja ihmisoikeuksien huomioon ottamiseksi rikosvastuuta määrättäessä.

Tässä uusklassiseksi nimetyssä ajatussuuntauksessa rikoksen oikeudenmukainen sovitus toimi rankaisemista hillitsevänä tekijänä. Rangaistuksen määräämisen tasolla tärkeintä oli yhdenvertaisuus, suhteellisuus, laillisuusperiaate ja ennakoitavuus. Rikosoikeuden opetuksessa ei sanottavasti kiinnitetty huomiota erityisestäviin näkökohtiin vaan moraaliin liittyvä yleisestävyys nähtiin riittävänä ja oikeastaan ainoana perusteena rankaisemiselle. Rangaistusmuodot rajoittuivat edelleen sakkoon ja vankeuteen, mutta ehdollisen rangaistuksen käyttö lisääntyi erityisesti 1980-luvulta lähtien. Ehdollinen rangaistus alettiin nähdä entistä enemmän rankaisemisesta johtuvien kustannusten ja haittojen vähentäjänä. Tästä on selkeänä ilmauksena voimassa oleva sääntely (RL 6:9), jossa ei ole ehdollisen rangaistuksen määräämisen kriteerinä ennustetta tuomitun ojentumisesta ilman vankilaan passittamista.

Yhdyskuntapalvelun ja nuorisorangaistuksen täytäntöönpanoon liittyy vahva sosiaalistava funktio. Niiden käyttöönotto 1990-luvulla (yhdyskuntapalvelu kokeiluna osassa maata vuonna 1991, koko maata koskevana 1994 ja pysyvänä osana rangaistusjärjestelmää vuodesta 1997; nuorisorangaistus kokeiluna osassa maata vuodesta 1997 ja osana rangaistusjärjestelmää koko maassa vuodesta 2005) toi erityisestävyyden jälleen kriminaalipolitiikan agendalle. Yksilö pyritään saamaan vakuuttuneeksi siitä, että normin noudattaminen on sen rikkomista edullisempi vaihtoehto sekä hänelle että yhteiskunnalle. Kummassakin seuraamuksessa korostuu tekijän lähentäminen ja sopeuttaminen muuhun yhteiskuntaan. Yhdyskuntapalvelussa rikoksentekijä saa kosketuksen normaaliin työyhteisöön ja vastaavasti normaali työyhteisö saa elävän kontaktin normia rikkoneeseen henkilöön. Nuorisorangaistuksen tärkein funktio on kasvatuksellinen. Tekijälle osoitetaan tekonsa soveltumattomuus yhteiskunnan sääntöihin ja häntä pyritään motivoimaan lailliseen käytökseen. Tekijää ei peloteta niinkään tulevien rangaistusten uhalla, vaan pyritään siihen, että hän sisäistäisi yhteisön normit tulevan käyttäytymisensä perustaksi. Uusimpana keinona minimoida vankeuden täytäntöönpanosta johtuvia kustannuksia otettiin käyttöön valvontarangaistus (vuonna 2011).

Hoidon sovittaminen seuraamusjärjestelmään?

Hoidon liittäminen rikosoikeuden seuraamusjärjestelmään on tullut uudelleen keskustelun kohteeksi viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Erityisesti on kysymys päihderiippuvaisten kuntoutuksesta. Merkittävän osan rikoksista tekevät juuri päihderiippuvaiset. Enemmistö väkivaltarikoksiin syyllistyvistä on teon tehdessään päihtynyt. Merkittävä osa varkauksista ja ryöstöistä tehdään puolestaan huumausaineiden ostoon tarvittavien varojen hankkimiseksi. Monet huumausaineen käyttäjät rahoittavat oman käyttönsä myymällä huumeita. Perinteinen hoitoideologia lähti siitä olettamasta, että rikollisuus on oire sairaudesta, joka siis tuli hoitaa rikoksen uusimisen estämiseksi. Nykyään puhutaan pikemmin kuntoutuksesta, jolla pyritään vapauttamaan rikoksiin syyllistynyt päihderiippuvuudesta ja lisäämään muutoinkin hänen sosiaalisia taitojaan. Hyvin voimakas päihderiippuvuus määritellään myös lääketieteellisesti sairaudeksi ja sairaita ovat myös ne, joilla on diagnosoitu mielenterveyden häiriö.

Hoidon ja kuntoutuksen sovittaminen rikosoikeuden järjestelmään ei ole ongelmatonta. Hoitoa ja kuntoutusta on monissa maissa liitetty osaksi ehdollista rangaistusta, nuorisorangaistusta, vankien ehdonalaista vapauttamista ja valvottua koevapautta. Vakavampi pulma on se, miten hoitoa voidaan käyttää rangaistuksen sijasta. Rangaistus on pohjimmiltaan moitetta. Miten voimme moittia rikokseen syyllistynyttä määräämällä hänet hoitoon? Syyntakeettoman rankaisematta jättämisen ymmärrämme hyvin, koska syyntakeeton ei ole syyllistynyt rikokseen, eikä siten ole olemassa normatiivista syytä hänen moittimiseensa. Hoidon ja kuntoutuksen määrääminen rangaistuksen sijaan saattaa loukata perin pohjin yksilöiden yhdenvertaisuutta. Miksi raittiin pahoinpitelijän on mentävä vankilaan, jos vakavasti alkoholisoitunut, yhtä moitittavan rikoksen tehnyt toinen rikoksentekijä määrätään vankilan sijasta hoitoon tai kuntoutukseen? Tai miksi satunnaisesti alkoholia nauttinut ja humalassa ajanut henkilö määrätään työlääseen yhdyskuntapalveluun, mutta siihen soveltumaton alkoholisti pääsee hoitoon? Klassinen rangaistusjärjestelmä on vain muutamine seuraamusvaihtoehtoineen selkeä ja tuottaa ennustettavissa olevia seuraamuksia. Hoidon ja kuntouttamisen ottaminen seuraamusjärjestelmän osaksi johtaa äärimmillään siihen, että kullekin rikoksentekijälle räätälöidään juuri hänelle sopiva yksilöllinen rangaistus. Vaarana on liiallinen etääntyminen tekorikosoikeuden ihanteesta.

Hoitoa ja kuntoutusta on ehkä perusteltua käyttää rangaistuksen sijasta rikostyypeissä, joissa niiden käyttö ei ainakaan sanottavasti loukkaa tuomittujen yhdenvertaisuutta. Jos tietyntyyppisiin tekoihin syyllistyvät ovat lähes poikkeuksetta lääketieteellistä hoitoa tarvitsevia päihderiippuvaisia, eikö olisi parempi siirtää tällaiset teot kokonaan pois rikosoikeudellisen järjestelmän piiristä? Tyypillinen tähän luokkaan sijoittuva rikos on huumausaineen käyttörikos. Huumausaineiden käyttäjät olisi ohjattava sosiaali- ja terveystoimen asiakkaiksi ja jättää heidät jokseenkin systemaattisesti rankaisematta.

Rikossovittelulla oma roolinsa

Ilman huomiota ei ole syytä jättää myöskään rikosten sovittelua. Suomessa rikossovittelu aloitettiin 1980-luvulla, lähinnä nuorten tekemien rikosten sovitteluna. Vuonna 2006 tuli voimaan laki rikosten ja eräiden riita-asioiden sovittelusta. Sovittelu edellyttää hyvää yhteistyötä poliisin, sovittelutoimiston, syyttäjien ja sosiaaliviranomaisten välillä. Sovittelun lakisääteistämisen myötä sovittelu on vakiintunut koko maan kattavaksi menettelyksi ratkaista tavanomaisia rikoksia, joissa niin osapuolten kuin yhteiskunnankin etu vaatii pikemmin sopimista kuin rankaisemista. Sovittelussa tekijä on toimiva subjekti, joka vaikuttaa aktiivisesti vuorovaikutuksessa toisten asianosaisten ja sovittelijan kanssa siihen, miten riita ratkaistaan.

Rikokseton elämäntapa tavoitteena

Vankeusrangaistusten täytäntöönpanossa tavoitteena on se, että seuraamukset eivät saisi ainakaan lisätä rikoksen uusimisen riskiä. Vankeuslain 1 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana. Tätä säännöstä täydentää vankeuslain 1 luvun 3 §:n 3 momentti, jonka mukaan vangin mahdollisuuksia ylläpitää terveyttään ja toimintakykyään on tuettava sekä vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja on pyrittävä ehkäisemään. Tämä tarkoittaa sitä, että vankeuden täytäntöönpanon tavoite on rikokseton elämäntapa, jota pyritään edistämään vankeuden suunnitelmallisella järjestämisellä, lisäämällä avovankilatäytäntöönpanon osuutta, valvotulla koevapaudella sekä ehdonalaisella vapauttamisella ja siihen liitettävällä valvonnalla. Myös rangaistukseen sisällytettävien toimintaohjelmien tavoitteena on rikoksettoman elämäntavan edistäminen. Vanki ei ole toimenpiteiden kohde vaan toimiva subjekti.

Lopuksi

Suomalaisen rikosoikeusjärjestelmän kova ydin on edelleen rangaistuksen yleisestävässä vaikutuksessa, jossa puolestaan keskeistä on kriminaalipolitiikan rooli osana yleistä yhteiskuntapolitiikkaa, rikosoikeuden ja moraalin läheinen yhteys sekä ihmisten luottamus toisiinsa ja yhteiskunnan instituutioihin. Uudet rangaistusmuodot ovat monipuolistaneet kriminalipolitiikan kokonaiskuvaa. Kriminaalipolitiikan lähtökohtana on kuitenkin edelleen rangaistuksen määräytyminen teon moitittavuuden mukaan sekä perusoikeusmyönteinen, demokraattinen, moniarvoinen ja liberaali yhteiskuntanäkemys, jossa rikosoikeudella on sijansa yhteiskuntapolitiikan viimesijaisena keinona, ultima rationa.

Kirjoittaja on rikos- ja prosessioikeuden professori Itä-Suomen yliopistossa.

 
Julkaistu 29.9.2017
Sivun alkuun |