Olli Kaarakka

Rangaistuksen vai rankaisijan oikeutus?

Rankaisun oikeuttaminen kuuluu moraali- ja oikeusfilosofian klassisiin kysymyksiin. Väärintekijän rankaiseminen tuntuu lähtökohtaisesti moraalisesti oikealta ja oikeudenmukaiselta toiminnalta, mutta perustelut eivät kuitenkaan ole itsestään selviä. Kysymys rankaisun oikeuttamisesta on aina ajankohtainen, koska rankaisemisessa puututaan radikaalilla tavalla ihmisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, vapauteen sekä ihmisarvoon. Rangaistus lähtökohtaisesti tuottaa jonkinasteista kärsimystä.

Mary Evans Picture Library / Lehtikuva

Rankaisua edeltää aina ajatus oikeasta ja väärästä. Kun joku on toiminut väärin, hänen ajatellaan ansaitsevan rangaistuksen. Vaikka nykyään erilaiset sosiaaliset yhteenliittymät (yhteisöt, ryhmät, perheet, kaveriporukat) rankaisevat sosiaalisen normiston rikkojaa eri tavoilla, vakavampi rangaistuspolitiikka ja eriasteisten rankaisujen täytäntöönpano on siirtynyt valtiolle. Näin ollen oikeutukseen rankaista linkittyy vielä ehkä hankalammin perusteltavissa oleva oikeutus, nimittäin kysymys siitä, miksi valtiovallalla on oikeus rangaista?

Rankaisun oikeutusta pohdittaessa keskustelu valtiovallan roolista ja oikeutuksesta rangaista jää helposti ohueksi. Rankaisun oikeuttaminen lähtee sen sijaan liikkeelle tyypillisistä teorioista, kuten rankaisun hyötynäkökulmasta (seurausetiikka, utilitarismi), rankaisun rikosta sovittavasta elementistä (retribuutio) tai näiden yhdistelmistä.

Seurauseettiset teoriat keskittyvät rankaisun oikeuttamiseen rankaisun seurauksien pohjalta. Seurauksien perusteluja voi olla useita, kuten ehkäiseekö tai vähentääkö rankaisu rikollisuutta, kuntouttaako se rikoksen tekijän takaisin mallikansalaiseksi tai ohjaako se muita toimimaan lainkuuliaisesti. Ideana on, että jokin muuttuu ja rangaistus on perusteltu ja hyödyllinen.

Retributiivinen rangaistusteoria lähtee taas siitä oletuksesta, että rangaistus on luonnollinen seuraus rikoksesta, eikä se tarvitse muuta perustelua. Tällöin rikollinen sovittaa rangaistuksella tilinsä yhteiskunnan kanssa ja sillä siisti. Toisarvoista on se, onko rangaistuksesta jotain muuta hyötyä.

Seuraavassa tarkastelen rankaisua hieman erilaisesta lähtökohdasta, nimittäin rankaisijan eli valtiovallan oikeuttamisen kautta. Filosofista keskustelua aiheesta on käyty jo antiikin ajoista lähtien. Englantilainen matemaatikko ja filosofi Alfred North Whitehead totesi aikoinaan eurooppalaisen filosofian olevan vain sarja reunahuomautuksia Platonin teoksiin, joten sieltä on ehkä hyvä lähteä liikkeelle.

Sokrates kuolemaan tuomittuna

Filosofian isä, Sokrates tuomittiin kuolemaan uskonnollisista ja moraalisista rikkomuksista. Häntä syytettiin muun muassa pahantekijäksi, joka "turmelee nuorisoa", sekä jumalanpilkasta, koska hän ei "kunnioita valtion jumalia, vaan joitakin vieraita daimoneja".

Kuolemantuomio johti Sokrateen pohtimaan rankaisua valtiovallan oikeutuksen pohjalta.

Kriton-dialogi, joka kuuluu Platonin varhaisiin dialogeihin, esittää ne tärkeät kysymykset, joihin poliittisessa filosofiassa on pyritty siitä lähtien vastaamaan: Voidaanko kansalaistottelemattomuus oikeuttaa? Onko kansalaisilla moraalinen velvollisuus totella lakia? Mistä valtiovalta saa moraalisen auktoriteetin käskeä kansalaisiaan?

Dialogissa tulee vaihe, jossa Sokrates kuvaa kuvitteellista keskustelua hänen sekä Ateenan lakien ja valtion kanssa. Keskustelun aiheena on, kuinka kansalaisen poliittinen velvoite, valtiovallan moraalinen oikeutus vaatia kuuliaisuutta on perusteltavissa, eli mistä syntyy myös oikeus rangaista? Lait kysyvät Sokrateelta "Eikö meillä ole sellainen sopimus, että valtion langettamiin tuomioihin on tyydyttävä?"

Nyt tietenkin on kysyttävä, mihin tämä sopimus perustuu. Kuinka esimerkiksi Sokrateelle on syntynyt velvoite tai velvollisuus noudattaa kaupunkivaltionsa lakeja?

Dialogissa Lait esittävät, että se joka ei tottele valtion lakeja tekee kolmin kerroin väärin. Ensimmäiseksi Lait ja Valtio ovat ikään kuin Sokrateen vanhemmat, he ovat antaneet hänelle elämän. Toiseksi Lait ja Valtio ovat toimineet Sokrateelle suojelijoina ja antaneet hänelle kaiken sen hyvän, mistä hän on nauttinut elämänsä ajan, joten Sokrateen tulisi olla kiitollinen. Kolmanneksi Sokrates on itse suostunut noudattamaan Lakeja ja Valtiota, koska ei ole Ateenasta poistunut ja suostumus luo moraalisen velvoitteen tehdä kuten on suostunut tai sopinut.

Valtiovallan oikeuttaminen

Poliittista velvoitetta tutkinut filosofi A. John Simmons löytää Kriton-dialogista kolme valtiovallan oikeuttamiseen pyrkivää kantaa, joihin voidaan palauttaa lähestulkoon kaikki Platonin jälkeen tulleet valtiovallan oikeutuksen perustelut:

1) Kansalaisen suhde valtioon on kuin lasten suhde vanhempiin. Rooli kansalaisena tuo mukanaan velvollisuuden totella ja valtiolle legitimiteetin.

2) Kiitollisuus siitä, että valtio on mahdollistanut kansalaisen olemassaolon ja tukenut sitä erinäisin tavoin. Henkilö on ottanut vastaan kaiken sen hyvän, mitä valtio on hänelle tuottanut ja suostunut olemaan valtion alueella poistumatta. Hänelle syntynyt velvollisuus totella valtiovallan asettamia lakeja.

3) Tottelemattomuus johtaisi onnettomuuteen ja olisi väärin oikeudenmukaisia instituutiota kohtaan. Ihmisellä on luonnollinen velvollisuus pyrkiä oikeudenmukaisuuteen tai hyvyyteen.

Perustelut eivät ole aukottomat ja Simmons on tarkastellut niitä kriittisesti. Ensinnäkin analogia perheen ja valtion välillä on ontuva: poliittisen yhteisön vertaaminen ei-poliittiseen yhteisöön, eli perheeseen, tuntuu moraalisen velvollisuuden etsinnässä kaukaa haetulta, vaikka tätä perustetta on käytetty historian saatossa useastikin. Vaikka vertailu olisikin pätevä, on hankala luoda moraalinen velvollisuus esimerkiksi sisarukseen vain sen perusteella, että on olemassa verisukulaisuussuhde. Tässä suhteen laadulla on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä että kyseessä on sukulainen.

Vastavuoroisuus, kiitollisuudenvelka ja suostumus -teoriat kaatuvat itse asiassa kaikki samaan ongelmaan: vapaaehtoisuus on näennäistä. Valtiolta saamista eduista on lähes mahdotonta kieltäytyä, eikä perusteluksi voida sanoa sitä, että nämä edut ovat hyödyllisiä. Tästä Simmons esittää esimerkin. Kuvitellaan tilanne jossa hullu tiedemies kaappaa sinut laboratorioonsa ja pistää sinuun injektioneulalla väkisin ainetta, joka kaikeksi yllätykseksi tekee sinut voimakkaammaksi, älykkäämmäksi ja kauniimmaksi. Voi olla, että olet tyytyväinen lopputulokseen, mutta voidaanko tästä päätellä, että olet jonkinlaisessa moraalisessa kiitollisuudenvelassa tälle hullulle tiedemiehelle.

Viimeisenä kohtana on ihmisen luonnollinen velvollisuus pyrkiä hyvyyteen tai oikeudenmukaisuuteen. Oletetaan että valtio on epäoikeudenmukainen, jolloin sen oikeusnormisto sisältää epäoikeudenmukaisia lakeja. Olisi absurdia väittää, että koska meillä on luonnollinen velvollisuus edistää oikeudenmukaisuutta, meidän tulee noudattaa näitä epäoikeudenmukaisia oikeusnormeja. Tilannehan olisi tietenkin päinvastoin. Meidän tulisi rikkoa epäoikeudenmukaista oikeusnormistoa, jotta olisi mahdollista luoda oikeudenmukainen yhteiskunta.

Kritiikistä huolimatta eteenpäin on mentävä ja Platon käsitteleekin erityisesti rankaisua tarkemmin dialogissa Gorgias.

Rankaisun parantava vaikutus

Gorgias lähtee liikkeelle puhetaidosta ja sen määrittelystä, mutta ajautuu hyvinkin moniin erilaisiin keskusteluihin. Rankaisun oikeutuksen kannalta mielenkiintoista on keskustelu siitä, onko väärin tekeminen pahempi asia kuin vääryyden kärsiminen.

Sokrateen mukaan väärin tekeminen on ilman muuta pahempi asia ja vielä pahempi asia se on silloin, jos väärin tekijä ei saa rangaistusta. Oikeudenmukainen rangaistus vapauttaa sielun pahasta ja ilman rangaistusta jääminen olisi kuin sairas jäisi ilman hoitoa.

"…miten paljon onnettomampaa on elää sairaan sielun kuin sairaan ruumiin kanssa, sielun joka on turmeltunut ja rikollinen ja epäpyhä." Tästä pahasta vapauttaa rangaistus. Rangaistuksen parantava vaikutus on myös ollut esillä Aristoteleen, Tuomas Akvinolaisen ja Hugo Grotiuksen filosofiassa.

Platon ei kuitenkaan kerro, miksi juuri rankaiseminen on se keino vapauttaa tästä pahasta ja olisiko mahdollisesti jotain muuta keinoa, jolla "pahuus" saataisiin pois sielusta. Platonin filosofiassa kuitenkin perustavanlaatuisena ajatuksena on se, että tietämättömyys johtaa huonoihin tekoihin, jolloin voisi kuvitella, että rangaistuksen voisi korvata esimerkiksi opetuksella oikeasta ja väärästä.

Dialogissa Sokrates tuo esille rangaistuksen kaksi puolta. Väärintekijä joko muuttuu oikeudenmukaisen rangaistuksen seurauksena paremmaksi ja rangaistuksesta on näin ollen hyötyä, tai sitten hänestä tulee varoittava esimerkki muille, jolloin voidaan puhua rangaistuksen pelotevaikutuksesta. Pelotevaikutus on sittemmin ollut useilla filosofeilla yhtenä rankaisuun oikeuttavana perusteena niin Thomas Hobbesin, John Locken, Cesare Beccarian kuin myös Jeremy Benthamin rangaistusfilosofioissa.

Pelotevaikutus ei kuitenkaan yksinään perustele, miksi juuri rikoksentekijää tulisi rangaista tai voisiko pelkkä rangaistuksen uskottava esittäminen riittää pelotukseksi. Ensimmäisessä tapauksessa riittää, että jotain henkilöä rangaistaan niin ankarasti, että muut pelkäävät rangaistusta. Toisessa tapauksessa taas rangaistuksen täytäntöönpano näyteltäisiin ja kansalaiset jäisivät siihen uskoon, että rikollinen on kärsinyt rangaistuksen, mutta todellisuudessa kukaan ei kärsisi valerangaistuksesta. Utilitaristisesti ajateltuna jälkimmäinen vaihtoehto olisi kaikkein järkevin, koska tällöin ei aiheutuisi kenellekään kärsimystä.

On tärkeää huomata, että vaikka rangaistuksen tai rangaistusta toteuttavien instituutioiden oikeuttaminen ovat perustavanlaatuisia kysymyksiä, niin tyhjentävää vastausta näihin ei ole saatu yli kahdentuhannen vuoden aikana. Silti instituutioita pidetään itsestään selvinä, hyödyllisinä ja oikeudenmukaisina.

Olemme kasvaneet yhteiskuntaan, jossa asiat ovat kuten ne ovat, ja helposti ajattelemme, että koska asiat toimivat jokseenkin hyvin, niillä on myös moraalinen perustelu olemassaololleen. Tämän takia on erittäin tärkeää kyseenalaistaa erityisesti itsestäänselvyyksiä ja ehkä sitä kautta oppia jotain uutta maailmasta.

Kirjoittaja on vt. yliopettaja Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksessa.

LÄHTEITÄ:
Platon: Kriton. Teoksessa Teokset I. Toinen painos. Suomentanut Marianne Tyni. Otava 1999.

Platon: Gorgias. Teoksessa Teokset II. Toinen painos. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Otava 1999.

Simmons, A. John: Political Philosophy. Oxford University Press 2008.

 
Julkaistu 29.9.2017
Sivun alkuun |