Jukka Kekkonen

Myytti kansan ankaruudesta

Erittäin laajalle levinneen ja usein toistetun näkemyksen mukaan kansa tai kadunmies edustaa keskimääräistä ankarampaa kriminaalipoliittista linjaa. Näkemys on historian valossa virheellinen ja nykyaikaankin liitettynä vähintään ongelmallinen. Kiinnostavaa on, miksi tämä sitkeä käsitys elää ja on ehkä jopa vahvistunut. Samoin on huomionarvoista se, että rankaisemiseen ja kontrolliin liittyvien asenteiden ja niiden vaihteluiden syyt jäävät säännöllisesti avoimeksi, kun kansan mielipiteistä ja asenteista puhutaan.

Maisema avartuu, kun sitä katsoo riittävän korkealta. Metsä erottuu puilta. Yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelussa pitkät historialliset kaaret nostavat esille muutoksia, joiden kautta myös lyhemmän aikavälin trendejä ja ilmiöitä voi analysoida.

Kun kansasta puhutaan, on aina syytä olla tarkkana sen suhteen, mitä sillä tarkoitetaan ja mihin sillä viitataan. Tutkiva katse on heti aluksi syytä suunnata kulloisenkin yhteiskunnan sosiaaliseen rakenteeseen; sen sääty-, luokka- tai ryhmäjakoon. Kansa viittaa jo käsitteellisesti aina suuriin joukkoihin, enemmistöihin. Kansa on myös ylempien säätyjen, luokkien ja ryhmien alapuolella. Kansa ja eri tavoin määrittyvä eliitti ovat ikään kuin toistensa vastapooleja.

Itse asiassa pitkän aikajänteen yhteiskunta- ja oikeushistorian ytimessä on aina ollut ylä- ja alaluokan välisen valtasuhteen määrittyminen ja sääntely erilaisin, myös oikeuden, keinoin. Erilaisia ratkaisumalleja etsittiin jo varhain Antiikin Kreikassa ja laajemminkin Välimeren kulttuuripiirin alueella. Tunnettu ateenalainen lakimiessovittelija Solon (640–558 eKr) laati toimenpideohjelman yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi. Sen ytimessä oli oikeudenmukainen vallanjako ylä- ja alaluokan välillä.

Samoin toimittiin Rooman valtakunnassa. Yläluokan (patriisien) ja kansan (plebeijit) välisen vallan tasapainon hakeminen johti XII taulun lakeihin 450 eKr. Myöhemmin tasavallan kaudella (joka päättyi 31 eKr) luotiin sellaisia vallanjaon muotoja, jotka ovat jopa modernin oikeusvaltion näkökulmasta relevantteja. Vallankäyttö sidottiin entistä tiukemmin lakeihin ja erilaisilla rotaatio- ja valintamekanismeilla pyrittiin estämään vallan keskittymisen haittavaikutuksia.

Vaikka nykyaikana yhteiskunnan rakenne on huikeasti monimuotoisempi kuin antiikin aikana tai ennen teollistumista, sama kysymys kansan ja eliitin välisestä suhteesta on edelleen ajankohtainen myös demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion kontekstissa.

Kansa on jo lukumääränsä vuoksi merkittäviä tekijä, joka valtaapitävien on otettava huomioon. Varsinkin liberaalisen demokratian läpimurron jälkeen kansan mielipiteet on pitänyt ottaa huomioon vallankäytön legitimiteettiperustan turvaamiseksi. Poliittiselle vallankäytölle on haettu oikeutusta kansan kautta.

Kansan merkitystä on myös alleviivattu jopa pahimmissa diktatuureissa. Niissä "kansan tahto", joskin johtajan tai valtaeliitin tulkitsema, on nostettu poliittisen vallankäytön keskiöön. Aatehistoriassa tämä totalitaristisiin valtioihin liittyvä traditio, jota erityisesti filosofi Karl Popper (1902–1994) on ankarasti kritisoinut (The Open Society and its Enemies -teoksessaan, 1945), henkilöityy geneveläisen valistusajattelun suurnimen Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) ajatuksiin. Rousseaun käyttämä käsite "yleistahto" (volenté generale) viittasi "kansan parasta" edustavaan politiikkaan eikä kansalaisten enemmistön mielipiteeseen. Tämän kansan parhaan ja siihen liittyen yleisen edun tulkitsijoita on sittemmin vallan areenoilla riittänyt – jopa demokratioissa. Mutta palatkaamme vielä historiaan.

Sääty-yhteiskunnassa talonpojat muodostivat kansan suuren enemmistön ja tämänkin säädyn alapuolella oli vielä suuri ja kasvava joukko väestöä säätyjaon ulkopuolella. Suomessa autonomian aikana tilattoman väestön (torpparit, mäkitupalaiset) määrä kasvoi kaikkein nopeimmin. Teollistumisen myötä syntyi työväenluokka, josta tuli merkittävä osa kansaa teollistuvassa yhteiskunnassa. Omana aikanamme kansa taas sisältää heterogeenisen joukon erilaisia keskiluokan alapuolella olevia ryhmiä.

xxx

Rankaisemisen ja muun kontrolli historiaa käsittelevä tutkimus kertoo, kuinka kontrollin ankaruus ja vastaavasti lievyys liittyvät elimellisesti yhteiskunnan rakenteisiin.

Yhteiskunta-ajattelun klassikoista erityisesti Émile Durkheim (1858–1917) toi esille jo klassikon aseman saaneessa historiallisvertailevassa artikkelissaan (Two laws on penal evolution, 1900) säännönmukaisuuden kovien rangaistusten ja yksivallan välillä: mitä lähempänä regiimi on yksinvaltaa (absolutismia), sitä ankarampia rangaistuksia käytetään. Vastaavasti, jos vallanjako etääntyy yksinvallasta, lievenevät rangaistukset.

Durkheimin analyysi saa vankkaa tukea kontrollipolitiikan historian tutkimuskirjallisuudesta. Hierarkiat vahvistavat tarvetta ylläpitää kovaa kontrollia ankaria sanktioita hyväksikäyttäen. Jos säätyjen tai yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on syvä, yhteiskunta ei pysy koossa ilman ankaria sanktioita. Rankaisemisen ja muun kontrollin historia yksinvallan aikakaudella (erityisesti 1500- ja 1600-luvuilla) on paras todiste tästä. Talonpoikaiskapinat ja kaupunkien pienporvariston protestit tukahdutettiin kovalla kädellä tiellä sääty-yhteiskuntaan ja yksivaltaan.

Lievemmän yhteiskunnallisen kontrollin syyt ovat edellä sanotulle vastakkaiset: demokratian synty ja eteneminen valistuksen kaudella ja sen jälkeen lievensivät rangaistuksia. Näin kävi, koska yhteiskunnallisen järjestyksen ja valtarakenteen ylläpitäminen onnistuu helpommin, kun laajempi osa kansasta pääsee osalliseksi yhteiskunnalliseen vallankäyttöön. Tällöin kysymys on siitä, että osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuudet luovat myös tyytyväisyyttä elämisen perusehtoihin ja samalla vähentävät protestointialttiutta.

Esitetyt historialliset tarkastelut kertovat myös välillisesti oikeustajunnasta. Lievempiä rangaistuksia kannattivat yhteiskunnan keskikerrokset ja alemmat säädyt. Erityisen selvästi tämä tuli esille valistuksen aikakaudella 1700-luvun lopulla. Valistuksen rikosoikeus oli porvariston (kolmannen säädyn) rikosoikeutta, jota myös sitä alemmat ryhmät tukivat.

Tämä näkyi myös Kustaa III:n ajan (1771–1792) Ruotsissa, jolloin rikosoikeutta lievennettiin ja esimerkiksi kidutuksen käyttö tunnustuksen hankkimiskeinona poistettiin. Kuolemanrangaistuksen vähentämisessä ei päästy niin pitkälle kuin kuningas olisi halunnut ylimpien säätyjen ankaran ja itsepintaisen vastustuksen vuoksi.

Suomen säätyvaltiopäivillä 1860-luvulla toistui sama kuvio: alemmat säädyt halusivat lieventää rangaistuksia enemmän kuin mihin aatelisto ja papisto olivat valmiita taipumaan. Tämä koski erityisesti kuolemanrangaistuksia, joiden käyttö oli tosin de facto lopetettu jo Nikolai I:n vuonna 1826 antamalla asetuksella. Kuolemanrangaistuksen sijaan käyttöön tuli Siperiaan karkotus, joka oli rikosoikeudellisena seuraamuksena voimassa vuoteen 1888 saakka.

xxx

Omassa ajassamme kuva eri ihmisryhmien asenteista rankaisemisen kysymyksissä ei ole yhtä selkeä. Selvää kuitenkin on se, että näkemykset oikeudenmukaisista rangaistuksista vaihtelevat esimerkiksi rikostyyppien mukaan. Näyttöä on myös koulutuksen, sukupuolen ja poliittisen ideologian vaikutuksesta arvoihin ja asenteisiin. Korkea koulutustaso, tiedon kasvu, näyttää yleensä johtavan lievempiin asenteisiin. Samoin naiset ovat jossain määrin miehiä lempeämpi asenteiltaan. Poliittinen oikeisto taas on länsimaisissa demokratioissa säännönmukaisesti ajanut kovempaa kriminaalipoliittista linjaa kuin vasemmisto. Erityisesti tämä koskee oikeistopopulistisia puolueita tässä ajassa.

Esille nostetut kysymykset ovat erityisen ajankohtaisia, kun ne linkitetään oman aikamme poliittiseen todellisuuteen. Muutkin kuin selkeästi oikeistopopulistiset puolueet kalastavat ääniä nimenomaan vaatimalla ankarampia rangaistuksia ja kovempaa kontrollia.

Vaatimukset voivat olla ymmärrettäviä erityisesti terroritekojen jälkeisissä tunnelmissa. Erilaiset kriisit ovat kautta aikojen johtaneet ankariin kontrollipoliittisiin toimenpiteisiin. Näistäkin toimista ja niiden tehosta on tutkimustietoa.

Demokraattinen oikeus- ja hyvinvointivaltio on joutunut viime vuosina kovenevaan testiin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin. Miten voimme taistella ja varautua oikeusvaltion perusteisiin kohdistuvia hyökkäyksiä ja uhkia vastaan?

On helppo sanoa, mutta vaikeampi toteuttaa ajatusta kylmän viileästä harkinnasta. Demokratian ihanteiden mukaan oikea hetki pohtia eri rikosten rangaistusarvoja olisi rauhallinen yhteiskunnallinen tilanne.

Tänä aikana, jolloin puhutaan totuuden jälkeisestä ajasta, olisi erityisen paljon panostettava tutkimukseen ja kuultava tutkijoita. Esimerkiksi tutkimustieto eriarvoisuuden ja ankaroituvien rangaisten yhteydestä pitäisi ottaa vakavasti, koska trendiä voi tänään luonnehtia globaaliseksi. Jos ja kun ankaroituvaa linjaa heijastava vankiluku nousee, mistä se kertoo? Juuri tällaisiin kysymyksiin, voi tutkimustieto kontrollipolitiikan historiasta antaa valaisua.

Yhteiskuntapoliittiset ratkaisut ovat luonnollisesti poliittisten päätöksentekijöiden käsissä. Ne ovat väistämättä vaikeita. Tutkimustietokaan ei ole kaikilta osin yksiselitteistä ja monet vaikeat ongelmat edellyttäisivät jatkuvaa lisätutkimusta ja ilmiöiden seurantaa. Se onko tutkimukselliseen analyysiin poliittista tahtoa, ratkaisee paljon oikeusvaltion tulevaisuuden.

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 29.9.2017
Sivun alkuun |