Riikka Kostiainen

Asianajaja vaalii oikeusturvaa

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana asianajaja Markku Fredman. Hän näkee, että rikosasianajajalla on tärkeä rooli oikeus- ja rangaistuskäytännön kehittämisessä. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten takana on usein asianajajan tekemä valituslupahakemus joko rikoksen uhrin tai rikoksesta tuomitun puolesta.

Asianajaja Markku Fredman on jättänyt juuri väitöskirjansa esitarkastukseen. Tutkimuksen aiheena on puolustajan rooli. Se pohjautuu osin hänen tekemäänsä Rikosasianajajan käsikirjaan (2013), jossa annetaan neuvoja sekä rikoksesta epäillyn että rikoksen uhrin avustajalle. Väitöstutkimus on lainopillinen, oikeushistoriallinen, teoreettinen ja omakohtainenkin kuvaus rikosasianajajan työn muutoksesta 1980-luvun puolivälistä alkaen. Siihen asti asianajajan työ oli vuosikymmeniä melko samanlaista, mutta sen jälkeen muun muassa esitutkinta- ja pakkokeinolakien voimaantulo 1989 ja rikosoikeudenkäyntilain säätäminen sekä hovioikeusuudistus ovat muuttaneet suuresti työtä ja tehneet siitä paljon laaja-alaisempaa.

Viime aikojen iso asia on ollut esitutkinta- ja pakkokeinolakien kokonaisuudistus ja lakien voimaantulo vuonna 2014. Säädökset ovat tulleet tarkemmaksi ja niitä on tullut paljon lisää. Fredman on kuitenkin havainnut, että esitutkintalaissa on useita pykäliä, joita ei käytännössä sovelleta. Pääsäännön sijaan toimitaan yleensä poikkeusten mukaan. Esimerkiksi laissa todetaan, että esitutkinnan lopuksi pyydetään loppulausunto, jollei sellainen ole ilmeisen tarpeeton.

– Loppulausunnosta tinkiminen ei suinkaan kevennä rikosprosessia. Loppulausuntovaiheessa saadaan ensimmäistä kertaa nähtäväksi, mitä esitutkinnassa on selvinnyt. Jos esimerkiksi todistajia on paljon tai rikoksesta epäilty ei ehkä päihtymystilan vuoksi muista tapahtumia, avustaja voi neuvoa päämiestä, ettei kannata lähteä käräjille kiistämään. Loppulausuntopyyntö on myös viimeistään merkki siitä, että epäillyn on aika hankkia avustaja. Myöskään syyttäjän ei tarvitse silloin kutsua todistajia epäillyn ensimmäisen esitutkintakertomuksen perusteella, Fredman kertoo.

Toinen tällainen "kuollut kirjain" on ryhmätunnistaminen. Sen järjestämisestä on esitutkintalain säännökset ja Poliisihallituksen antamat ohjeet, mutta yli 30 vuoden uran aikana Fredman ei ole kertaakaan törmännyt ryhmätunnistukseen. Myös Asianajajaliiton vuosikymmenen taitteessa tekemän kyselyn mukaan se on Suomessa äärimmäisen harvinaista. Kolmas hänen havaitsemansa ongelma on kuulusteluiden tallentaminen, jota jo 1980-luvulla harkittiin pakolliseksi. Nykylain mukaan kuulustelutilaisuus on tallennettava kokonaan tai osittain, jos siihen on asian laatuun tai kuulusteltavan henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen syytä. Tällaista syytä ei jostain syystä havaittu esimerkiksi ns. Aarnio-jutussa.

Paineet lainsäädännön muutoksiin tulevat Euroopasta

Fredmanille oli tutkimusta tehdessä yllätys, kuinka paljon muutamat Korkeimman oikeuden (KKO) ratkaisut, jotka puolestaan perustuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisuihin, ovat vaikuttaneet oikeustilaan. Esimerkkinä hän mainitsee Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2012:45, joka vaikutti kuulustelussa avustamiseen ja sen yleisyyteen huomattavasti enemmän kuin esitutkintalain voimaantulo. Hän itse puolestaan oli viemällä kaksi valitusta Strasbourgiin myötävaikuttamassa siihen, että kotietsinnän jälkikontrollista tuli säännös pakkokeinolakiin. Ihmisoikeustuomioistuimen merkitys on kuitenkin oleellisesti vähentynyt, sillä joulukuun 2015 jälkeen ainutkaan suomalainen valitus ei ole läpäissyt EIT:n esikarsintaa, kun pelkästään vuonna 2010 Suomea koskevia tuomioita tuli 16.

Viime vuosina paineita suomalaiseen rikoslainsäädäntöön on tullut lähinnä EU-direktiiveistä. Esitutkintalaki tuli voimaan 2014, mutta jo nyt siihen on tehty EU-direktiivien myötä paljon muutoksia, jotka ovat turvanneet epäillyn tai syytetyn oikeusasemaa. Tällaisia direktiivejä ovat olleet esimerkiksi avustajadirektiivi, tulkkausdirektiivi ja direktiivi tiedonsaannista rikosoikeudellisissa menettelyissä, hän kertoo.

Myös monet rikosjutut ovat nykyään rajat ylittäviä. Tämä aiheuttaa monenlaisia hankaluuksia asianajajan kannalta. Fredmanin mukaan lähtökohta on se, että jokainen asianajaja toimii vain niissä puitteissa, jotka oman maan oikeusjärjestelmä tuntee.

– Minulla on ollut paljon yhteistyötä Hollannin suuntaan, koska esimerkiksi suomalainen huumerikollisuus on jossain määrin sinne kytköksissä. Hollantilaiset asianajajat ottavat säännöllisesti yhteyttä, kun Suomesta on esitetty eurooppalainen pidätysmääräys, ja pyytävät ottamaan asiakkaansa tapauksen hoidettavaksi, jos siinä päädytään luovuttamiseen. Harvemmin joku on jäänyt Suomessa kiinni ja täällä avustetaan, mutta silloinkin lähtökohtana on se, että luovutusasiaa hoitava asianajaja ottaa yhteyttä luovutusta pyytäneen maan advokaattiin. Asiakkaat vaihdetaan saattaen, hän kuvaa.

Eurooppalaista tutkintamääräystä koskeva direktiivi tuli voimaan äskettäin. Sen mukaan jäsenvaltion on vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen mukaisesti pantava täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa annettu tutkintamääräys. Direktiivin ideana on helpottaa oikeusviranomaisten työtä, kun he joutuvat pyytämään todisteita toisesta EU-maasta.

– Voi olla järkevää, että viranomainen menee toiseen maahan kuulustelemaan, eikä todistajaa tuoda tänne, mutta miten asianosaisten oikeudet saadaan samalla turvattua. Suomen esitutkintalain mukaan avustaja voi olla läsnä muiden asianosaisten tai todistajien kuulustelussa, mutta miten voin olla läsnä vaikkapa avaintodistajan kuulustelussa Saksassa, Fredman pohtii.

Eurooppalainen näkökulma on nykyään mukana myös asianajajien ammatillisessa verkostoitumisessa. Fredman on mukana eurooppalaisten rikosasianajajien järjestössä, joka pitää kaksi kertaa vuodessa seminaarin. Niissä on huomattu, että ongelmat ovat varsin samanlaisia eri maissa. Yhteisten EU-direktiivien ansiosta ongelmien keskusteleminen ja kokemusten vaihto on nykyään helpompaa, kun ei ensin jouduta avaamaan kansallista terminologiaa. Hän on mukana myös oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä edistävän kansainvälisen organisaation toiminnassa (Fair Trials International). Sen kautta tulee runsaasti työläitäkin kyselyjä eri maiden käytännöistä, jotka liittyvät usein ihmisoikeustuomioistuimeen tehtävien valitusten valmisteluun. Siellä jutun menestymiselle on usein ratkaisevaa kansainvälinen vertailu.

Kirjallisen prosessin oikeusturva huolettaa

Kun Markku Fredman teki tutkimustaan varten kansainvälisiä vertailuja, hänelle nousi huoli oikeusturvan toteutumisesta kirjallisessa menettelyssä. Syyteneuvottelu on Suomessa uusi asia ja sen suosio on jäänyt vaatimattomaksi odotuksiin verrattuna, mutta sen sijaan jo 2000-luvun alusta lähtien täällä on käytetty runsaasti kirjallista menettelyä rikosasioissa. Se vastaa sitä, mitä muissa maissa tarkoitetaan ns. plea bargaining -järjestelmällä, jolla voidaan välttää oikeudenkäynti. Järjestelmien ideana on, että tunnustamalla rikoksen saa lievemmän rangaistuksen. Esimerkiksi Virossa, Saksassa ja Yhdysvalloissa menettely on valtavan suosittu.

Suomessa kirjallinen menettely kattaa 30 prosenttia rikosjutuista ja siinä voidaan tuomita jopa yhdeksän kuukauden vankeusrangaistus. Käytännössä esimerkiksi kaikki rattijuopot menevät tähän järjestelmään. Epäillylle tulee kirje, jossa pyydetään suostumusta asian käsittelyyn kirjallisessa menettelyssä. Hänellä on mahdollisuus antaa kirjallinen vastaus, mutta sellaisia annetaan hyvin vähän ja avustajia käytetään harvoin. Kirjallisessa menettelyssä saa normirangaistuksen, ei siis mitään etua tunnustamisesta, Fredman painottaa.

– Kaikkein ongelmallisinta kuitenkin on se, että kirjalliseen menettelyyn ohjautuu myös sellaisia tapauksia, joissa epäilty ei kykene arvioimaan omaa etuaan. Menettelyyn menee esimerkiksi aiemmin alentuneesti syyntakeisiksi tai jopa syyntakeettomiksi todettujen henkilöiden uusia rikosjuttuja. Euroopan komissio on antanut jo viisi vuotta sitten suosituksen, ettei haavoittuvassa asemassa olevien vastaajien juttuja pitäisi käsitellä ilman avustajaa. Suosituksen mukaan haavoittuvia ovat esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset. Heidän osaltaan pitäisi olla normaali prosessi, jossa on avustaja mukana. Suositusta ei kuitenkaan ole pantu Suomessa täytäntöön. Ainoastaan alaikäiset on suljettu kirjallisen menettelyn ulkopuolelle.

Fredmanin mukaan asian korjaaminen on lainsäädäntökysymys. Suomesta puuttuu järjestelmä haavoittuvan epäillyn tunnistamiseksi ja siihen, että tieto hänen asemastaan siirtyy rikosprosessissa poliisilta syyttäjälle ja syyttäjältä tuomioistuimeen ja otetaan huomioon asian käsittelyssä. Mielenterveysongelmien lisäksi kyse voi olla vaikkapa suomen kielen taidon tai jopa luku- ja kirjoitustaidon puutteesta.

Ylipäätään sillä, että henkilö on myötävaikuttanut asian selvittämiseen ja helpottanut viranomaisten työtä, on käytännössä vähäinen vaikutus rangaistukseen, Fredman arvioi. Asianajajana hän toivoo, että voisi useammin neuvoa asiakastaan tunnustamaan, jos siitä saisi hyvän edun. Pimentoon jääneiden rikosten tunnustamisesta tulee kuitenkin vain lisää rangaistusta. Syyteneuvottelussa on mahdollisuus saada kolmanneksen alennus rangaistukseen, millä on jo merkitystä. Syyteneuvottelun käyttöalan laajentamista nykyisin kirjallisessa menettelyssä ratkaistaviin asioihin voisi olla hyvä pohtia.

Rangaistuksen mittaamiseen asianajalla oma roolinsa

Suomessa käydään jatkuvasti keskustelua rangaistustasosta. Viime aikoina keskustelu on keskittynyt erityisesti seksuaalirikosten ja huumausainerikosten oikeudenmukaisiin rangaistuksiin.

Markku Fredman muistuttaa, että asianajalla on rooli rangaistustasoon vaikuttamisessa, myös asianomistajan avustajana kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2014:85. Siinä Fredman avusti vakavan seksuaalirikoksen kohteeksi joutunutta nuorta naista ja he päättivät lähteä hakemaan rangaistuksen koventamista, vaikka syyttäjä tyytyi hovioikeuden ratkaisuun. Tapauksessa oli kysymys ns. jengiraiskauksesta ja vapaudenriistosta. Tällaisesta törkeästä seksuaalirikoksesta rangaistuksen maksimi on 13 vuotta ja hovioikeus oli tuominnut viisi vuotta; Korkein oikeus korotti tuomion kahdeksaan vuoteen.

– Rangaistus jäi yhä selvästi alle maksimin, mutta siitä tuli ennakkopäätös ja jos hovin ratkaisu olisi jäänyt voimaan, tuomarit olisivat mitanneet tulevissa törkeissä seksuaalirikoksissa rangaistuksen yhden ja viiden vuoden väliltä, mutta nyt asteikko nousi yhden ja kahdeksan välille. Koin, että asianajajan rooli oli kertoa päämiehelle, että seksuaalirikoksista annetut alhaiset tuomiot koetaan yleisesti ongelmaksi ja hänellä on mahdollisuus vaikuttaa asiaan hakemalla valituslupaa.

Huumausainerikoksista tuomiot puolestaan usein ovat lähellä rangaistusmaksimia ja asianajajilla on ollut kiinnostusta pyrkiä vaikuttamaan oikeuskäytäntöön. Fredman vei Korkeimpaan oikeuteen jutun, jossa oli kyse huumerikoksen yksiköimisestä: onko kyse yhdestä törkeästä vai useista perusmuotoisista rikoksista. Tapauksessa (KKO 2015:18) oli kyse kahdesta ystävästä, jotka olivat yhdeksän kuukauden aikana käyttäneet ja ostaneet ristiin itselleen ja toiselle useita kertoja pieniä määriä amfetamiinia. Rikos oli arvioitu alemmissa oikeusasteissa yhdeksi törkeäksi huumausainerikokseksi ja kumpikin tuomittu huumeiden yhteenlasketusta kokonaismäärästä.

– Kirjoitin valituslupahakemuksen toisen syytetyn puolesta. Hain ennakkopäätöstä siihen, että pitääkö jokainen pieni huumeostos arvioida eri huumausainerikoksi, jolloin kyseessä olisikin käyttörikos tai huume kaverille annettuna perusmuotoinen huumausainerikos. Korkein oikeus kuitenkin vahvisti sen, että tällainen ostettujen aineiden yhteenlasku on mahdollista, eikä vaikutusyritys huumerikosten rangaistuskäytäntöön tässä tapauksessa onnistunut.

Sen sijaan vaikuttaminen rangaistuksen mittaamiseen onnistui huumekuriirin tapauksessa, josta Korkein oikeus antoi vuoden alussa vahvennetussa kokoonpanossa ennakkopäätöksen (KKO 2017:9). Se ei ollut Fredmanin juttu, mutta asia on ollut rikosasianajajien agendalla pitkään ja esimerkiksi vuonna 2014 rikosasianajajien koulutuksessa analysoitiin tarkkaan Ruotsin oikeuskäytäntö, jossa kuriiri ei saa samaa rangaistusta kuin hänen toimeksiantajansa. Ruotsissa muuleille ja kuriireille, jotka eivät saa rikoksesta vastaavaa hyötyä kuin niiden tilaajat ja rahoittajat, on oma lievempi asteikkonsa.

– Välillä siis haemme ennakkopäätöksiä asianomistajan puolesta ja välillä vastaajan puolesta. Joku aina ruokkii Korkeinta oikeutta ja työntää sinne valituslupahakemuksia, jolloin rangaistus- tai oikeuskäytäntö voi kehittyä.

 
Julkaistu 29.9.2017
Sivun alkuun |