Riikka Kostiainen

Vakavasti mielisairaat eivät kuulu vankilaan

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana vankilapsykiatri Alo Jüriloo. Hän on huolestunut siitä, että psykoottisten vankien määrä on kymmenkertaistunut reilussa kymmenessä vuodessa. Taustalla on psykiatrisen hoitojärjestelmän muutokset ja mielentilatutkimusten vähentyminen. Suomessa hyvää osaamista vankien mielenterveyshoidossa, mutta parantamisen varaa on vieläkin.

Alo Jüriloo on vuoden loppuun asti virkavapaalla Psykiatrisen vankimielisairaalan Vantaan yksikön ylilääkärin tehtävästä ja työskentelee parhaillaan psykiatrina Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirissä. Hän on työskennellyt vankilassa yhtäjaksoisesti 15 vuotta ja nyt oli tauon paikka hyvin poikkeuksellisesta työstä. Vankilaan hän aikanaan päätyi Kellokosken sairaalan oikeuspsykiatrian osastolta.

Vankien terveydentila on mennyt koko ajan huolestuttavampaan suuntaan; se tiedetään myös tutkimuksen perusteella. Vankien terveydentilasta on tehty kolme isoa tutkimusta, joista viimeisimmän päätulokset julkaistiin vuonna 2010.

– Vangit ovat Suomessa sairaampia kuin parikymmentä vuotta sitten; ei oikeastaan ole tervettä vankia. He ovat moniongelmaisia, työkykyisiä on korkeintaan puolet ja päihderiippuvuus on yhdeksällä kymmenestä. Kansainvälisesti verrattuna päihderiippuvaisten osuus on erittäin korkea. Kyse ei ole pelkästään alkoholiriippuvuudesta, vaan 1980-luvulta lähtien huumeriippuvuus on ollut nousussa. Vaarallisia huumeita käytetään nykyään yhä enemmän. Jopa kannabis on aiempaa vahvempaa, samoin erilaiset stimulantit ja opiaatit. Toinen merkittävä muutos vankiloissa on järjestäytyneen rikollisuuden merkityksen kasvu, Jüriloo arvioi.

Vähemmän sairaalapaikkoja, enemmän mielisairaita vankeja

Alo Jüriloo julkaisi yhdessä Lauri Pesosen ja Hannu Lauerman kanssa viime vuonna tutkimuksen, jossa selvitettiin vakavasti mielisairaiden vankien määrää. Muutos on Jüriloon mukaan huolestuttava: Suomen vankiloissa on psykoottisia vankeja paljon, esimerkiksi skitsofreniaa sairastavia pienen sairaalan verran. Vuonna 2005 psykoosidiagnoosi oli 19 vangilla, mutta vuonna 2016 sellaisia vankeja oli jo 185 eli määrä on 12 vuodessa kymmenkertaistunut. Viime vuonna vakavista psykoottisista häiriöistä kärsivien vankien määrä ei enää kokonaisuudessaan noussut mutta skitsofreniaa sairastavien vankien osuus nousi.

Jüriloo kertoo, että parhaillaan on jatkotutkimus työn alla siitä, miksi psykoottiset henkilöt sitten joutuvat vankilaan. Alustavan tutkimuspilotin perusteella he päätyvät vankilaan lähinnä päihteidenkäytön vuoksi. Pilottiryhmän vangit ovat saaneet kovia tuomioita ennen kaikkea väkivaltarikoksista, joten "nakkivarkaista" ei ole kyse, kuten julkisessa keskustelussa on pohdittu.

– Tilanne vaikuttaa tosi synkältä. Nämä ihmiset tarvitsisivat tiukempaa seurantaa, heille suunnattuja erityispalveluja ja huolenpitoa kaiken kaikkiaan. Kun he käyttävät päihteitä, he ovat todennäköisesti väkivaltaisia lähipiiriään kohtaan. Jatkotutkimuksessa halutaan käydä läpi myös se, ovatko he käyttäneet lääkkeitä. Alustavasti näyttää siltä, että monet eivät ole olleet hoidossa ennen rikosta.

Jüriloo näkee, että vakavasti mielisairaiden päätymisellä vankilaan on ilmeinen yhteys siihen, että psykiatristen sairaalapaikkojen määrää on supistettu. Psykiatrisissa sairaaloissa on nykyään noin 3500 paikkaa, kun niitä enimmillään on ollut 20 000, ja avohoito lisääntyy.

– Mitä vähemmän meillä on sairaalapaikkoja, sitä enemmän on mielisairaita vankilassa. Valitettavasti näyttää, että sairaalapaikkoja edelleen vähennetään. Sama trendi on muuallakin kuin vain Suomessa.

Monissa maissa julkisen mielenterveyshoitojärjestelmän purkaminen vaikuttaa olevan yhteydessä vankiluvun nousuun, tai vähintään vakavista mielenterveysongelmista kärsivien vankien määrään. Yhdysvalloissa arvioidaan olevan jopa 300 000 psykoottista henkilöä vankiloissa. Myös lähempänä esimerkiksi Tanskassa kehitys on viime vuosina ollut ongelmallista. Siellä puolestaan oikeuspsykiatristen potilaiden määrä on noussut rajusti ja heitä on nyt 4000, kun kunnallista psykiatrista sairaalajärjestelmää on purettu. Esimerkkien kaltaista kehitystä sentään ei ole ollut Suomessa, vaikka täällä on yhä enemmän vankilaan tuomittuja, jotka oikeasti kuuluisivat hoitoon Niuvanniemen tai Vanhan Vaasan sairaalaan, Jüriloo arvioi.

Riskien kasautuminen johtaa rikoksiin

Alo Jüriloo näkee kehityksen syyksi myös mielentutkimusten jatkuvan vähenemisen. Hänen mielestään mielentilatutkimuksia pitäisi olla yli sata vuodessa, kun viime vuonna niitä tehtiin 73. Vankeusrangaistus voidaan kuitenkin tarvittaessa keskeyttää ja siirtää henkilö sairaalahoitoon.

– Toisaalta yllättävällä tavalla skitsofreniapotilaista moni pärjää vankilassa hyvin, sillä elämä on siellä turvallista, säännöllistä ja järjestettyä. Vankilassa saa myös tarvittavat lääkkeet ja kuntoutusta kohtuudella. Tässä suhteessa vankila ei kovin paljon poikkea oikeuspsykiatrisesta sairaalasta. Mutta silti täytyy kysyä, onko tämä oikein ja onko vankila sairaille oikea ympäristö.

Mielentilatutkimuksiin liittyen Jüriloo on tyytyväinen 2000-luvun alussa tapahtuneeseen muutokseen alentuneesti syyntakeisuuden arvioinnissa. Tämä luokka on hävinnyt lähes kokonaan, kun persoonallisuushäiriöiden ei enää ajatella vaikuttavan olennaisesti syyntakeisuuteen. Hänen mielestään alentuneen tahallisuuden arviointi on hankalaa lääkärille, joka arvioi sairauksia; rikokseen syyllistyminen taas on näytöllinen kysymys.

– Ongelma oli myös se, että aiemmin monet epävakaat impulsiiviset henkilöt, joilla on hyvin suuri riski tehdä uusi väkivallan teko, saivat lyhyemmän tuomion alentuneesti syyntakeisena – ja sehän oli tavallaan hyvin absurdi ratkaisu.

Mielenterveysongelmien yhteys rikoksentekoon ei ole suoraviivainen. Jüriloo muistuttaa, että skitsofreenikot eivät yleensä ole väkivaltaisia, eikä heitä saisi syyllistää ja lyödä häpeän leimaa otsaan, kun kyseessä on muutenkin niin invalidisoiva sairaus. Silti sekin on totta, että pieni osa skitsofreniapotilaista on vaarallisia ja väkivaltaisia. Skitsofreenikoilla on koko väestöön verrattuna seitsenkertainen riski syyllistyä väkivaltarikokseen.

– Se ei itse asiassa ole paljon, mutta kun mukana on päihderiippuvuus, riski kohoaa 25-kertaiseksi – ja se on jo paljon. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla riski on jopa korkeampi. Riskiä ei pidä väheksyä, mutta yleisesti ottaen mielenterveyspotilaat eivät ole vaarallisia. Kyse on usean riskitekijän kasautumisesta, Jüriloo korostaa.

– Ennen muuta päihteet liittyvät rikoksiin. Henkirikoksiin syyllistyneistä 80 prosenttia on ollut päihteiden vaikutuksen alainen tekoa tehdessään. Impulsiiviset teot hetken mielenjohteesta tehdään tyypillisesti päihtyneinä. Jotkut lääkkeet ovat myös vaarallisia. Suunnitellut teot, kuten järjestäytyneen rikollisuuden velanperintä ja terroristiset teot, ovat erilaisia, ja niitä pitää tutkia eri ilmiöinä.

Vaakakupissa ihmisoikeudet ja turvallisuus

Alo Jüriloo nostaa keskeiseksi oikeuspsykiatrian ongelmaksi sen, että psykiatrinen hoito on vapaaehtoista eikä ketään voida velvoittaa käymään vastaanotolla ja ottamaan lääkkeitä. Oikeuspsykiatrisille potilaille velvoitteellinen avohoito olisi tärkeä ja se on käytössä lähes kaikissa muissa Euroopan maissa. Velvoitteellista avohoitoa on ehdotettu monet kerrat, mutta vielä se ei ole toteutunut.

– Se ei tarkoita ihmisoikeuksien kaventamista, mutta se helpottaisi huolenpitoa pienestä ryhmästä. Noin puolet skitsofreniapotilaista ei ymmärrä olevansa sairaita; se ei ole pahuutta vaan tämä kyvyttömyys on sairauteen sisäänrakennettu. On traagista, että ihmiset ajautuvat jokaisen psykoosin jälkeen aina vain vaikeampaan tilanteeseen, terveys heikkenee eikä toimintakyky lopulta enää palaudu. Vain pieni osa psykoosipotilaista käy töissä ja onnistuu saamaan niitä. Sairauseläke on pieni, eivätkä tulot tahdo riittää elämiseen.

Jüriloo mukaan erityispalveluja on jo jonkin verran kehitetty esimerkiksi Helsingissä. Sinne on perustettu oikeuspsykiatrian poliklinikka ja muita erikoispoliklinikoita ja liikkuva ryhmä, joka käy asuntoloissa. Ongelma on kuitenkin edelleen sama: jos potilas ei suostu vaikka ottamaan pitkävaikutteista lääkettä, sitä ei voida väkisin antaa.

Jüriloo pitää mielenterveyslain viime aikojen muutoksia ja tarkkoja säännöksiä pääosin hyvänä asiana. Esimerkiksi on hyvä oikeusturvan kannalta, että potilas voi pyytää ulkopuolisen riippumattoman lääkärin arviointia. Hän kuvaa tilannetta kuitenkin asetelmaksi, jossa toisessa vaakakupissa on ihmisoikeudet ja toisessa huolenpito.

– Viime vuosina vaakakupit eivät ole olleet aivan tasapainossa, kun potilaan itsemääräämisoikeudelle on annettu niin suuri arvo. Aikaisemmin vaaka puolestaan oli kallellaan toiseen suuntaan: paternalistisen näkemyksen mukaan yhteiskunta pitää huolen ja valvoo. Siihen nähden olemme menneet hyvään suuntaan, kun kunnioitamme ihmisoikeuksia ja kuuntelemme potilasta. Suuri muutos on myös, että on tullut kokemusasiantuntijoita ja potilaat saavat vertaistukea. Tämä kaikkia on hyvää, mutta joukossa on myös ihmisiä, joihin huolenpitoa pitäisi kohdistaa enemmän.

Jüriloo kuitenkin myöntää realismiksi, ettei äärimmäistä psykopatiaa pystytä parantamaan ja esimerkiksi sarjakuristaja Penttilän tyyppistä ihmistä hoitamaan. Oikeuspsykiatrisen tuen ja kontrollin avulla voitaisiin silti vähentää riskiä uusiin rikoksiin tällaisissakin tapauksissa. Nyt Penttilä kyllä arvioitiin vaaralliseksi, mutta kun tuomio täyttyi, hänet oli pakko päästää vapaaksi ilman seurantaa.

Vankiterveydenhuolto toimii Suomessa

Vankiterveydenhoidon palvelut loppuvat siihen, kun ihminen siirtyy valtiolta kunnalliselle puolelle. Jüriloo pitää hyvänä ajatuksena, että vankiterveydenhuolto voisi ulottaa jotain palvelua myös yhdyskuntaseuraamusten ja valvonnan puolelle erityisesti koevapauden yhteydessä.

– Olisiko paha, että vankiterveydenhuolto, joka jo tuntee potilaan suhteellisen hyvin, olisi jollain lailla mukana siviilielämässä jonkin aikaa? Monet vapautuvista vangeista ovat erityisasiantuntemusta vaativia potilaita. Olemme onneksi menneet eteenpäin seksuaalirikosten suhteen. Nykyään pedofiileja voidaan lähettää jatkohoitoon HUSin oikeuspsykiatriselle poliklinikalle, jossa heidän hoitoonsa ja seurantaansa on vankkaa erityisasiantuntemusta.

Jüriloon mukaan vapautuvien vankien sosiaalipuolen palveluissa ja asunnon saamisessakin on vielä parantamisen varaa, mutta on tärkeää, että he saisivat myös terveydenhuollon palvelut. Palvelut pitäisi kohdistaa suuren uusimisriskin omaaville, mutta ryhmä pitää ensin tunnistaa.

Hän kaipaa Suomeen oikeuspsykiatrisia osaamiskeskuksia, jollaisia voitaisiin perustaan esimerkiksi jokaisen viiden yliopistosairaalan erityisvastuualueelle. – Kun tiedetään mitä tehdään, vähilläkin resursseilla saadaan paljon aikaan. Päihde- ja mielenterveyshoidon yhdistäminen on tärkeä asia. Esimerkiksi Norjassa on kokeiluja, joissa päihdepsykiatriaa ja oikeuspsykiatriaa on yhdistetty onnistuneesti saman katon alle.

Jüriloo arvioi, että vankiterveydenhoidon osaaminen on Suomessa hyvällä tasolla. Vankiterveydenhuollon on kuitenkin vaikeaa tarjota laadukkaita palveluita joka paikkaan. Suomessa on vähän vankeja ja lyhyet tuomiot mutta paljon vankiloita. Tämä on haaste palvelujen tarjoamiselle verrattuna vaikka samankokoisen Skotlantiin: siellä on kahdeksan vankilaa, kun Suomessa on 26.

– Hyvä puoli Suomen mallissa on oma psykiatrinen vankisairaala ja somaattinen vankisairaala. Sitä kautta on kehittynyt erityisosaamista tälle alueelle. Esimerkkinä myös transkulturaalinen psykiatria, joka on nykyään tosiasia; Vantaalla tutkintavankilassa välillä puolet potilaista on kotoisin muista maista. Myös resursseja on lähes riittävästi ja yleisesti ottaen vankiterveydenhuolto toimii hyvin.

Mutta vieläkin paremmin asioita voisi psykiatri Alo Jüriloon mukaan tehdä: Suomessa vangeista uuden rikoksen vuoksi palaa vankilaan noin 40 prosenttia, Yhdysvalloissa 80 prosenttia mutta Norjassa uusimisprosentti on vain 20. Se olisi hyvä tavoite Suomellekin.

 
Julkaistu 8.6.2018
Sivun alkuun |