Hannu Niemi

Syytettyjen mielentilaratkaisut ja tuomitsemiskäytännön kehitys

Rikokseen syyllistyneiden vapauttaminen syyntakeettomuuden perusteella ja rangaistuksen määrän alentaminen alentuneen syyntakeisuuden vuoksi ovat olleet tuomioistuinratkaisuissa melko harvinaisia ja niiden määrä ja osuus tuomioissa on jatkuvasti vähentynyt. Syynä tähän ovat vakavien rikosten vähentyminen sekä syyllisen mielentilan sisältöön liittyvien määrittelyjen ja ratkaisuprosessia koskevan lainsäädännön ja oikeuskäytännön tiukentuminen.

Value Stock Images

Rikokseen oikeudessa syylliseksi todettu 15 vuotta täyttänyt henkilö voidaan tuomita teosta rangaistukseen, ellei hän ole syyntakeeton. Tekijä on syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt (RL 3:4.2).

Alentuneessa syyntakeisuudessa on puolestaan kyse siitä, että tekijän kyky ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus tai kyky säädellä käyttäytymistään on mielisairauden tai muun em. syyn vuoksi merkittävästi alentunut (RL 3:4.3). Alentuneen syyntakeisuuden kriteerit ovat siten väljemmät kuin syyntakeettomuuden. Rangaistus määrätään tässä tapauksessa lievennetyltä rangaistusasteikolta (RL 6:8.2-3). Alentuneesti syyntakeinenkin voidaan poikkeustapauksissa tuomita täyteen rangaistukseen.

Syyntakeettomuutta osoittavien sairauksien luotettava diagnoosi edellyttää lääketieteellistä asiantuntemusta. Tämän vuoksi laissa on säädetty menettelystä, jonka avulla tämä asiantuntemus saatetaan tuomioistuimen tietoon. Lausunnot eivät kuitenkaan sido tuomioistuinta, joka harkitsee asiaa aina itsenäisesti.

Menettelyä koskeva lainsäädäntöuudistus tuli voimaan 1.10.2006 (lainsäädäntöä muutettu eräitä osin vuonna 2015, mutta muutoksilla ei ole tässä kohdin merkitystä). Sen perusteella (OK 17:37) tuomioistuin voi määrätä vastaajan mielentilan tutkittavaksi, jos 1) hänet on annetussa välituomiossa todettu syylliseksi rikokseen, 2) mielentilan tutkiminen on perusteltua ja 3) vastaaja suostuu mielentilatutkimukseen tai hän on vangittuna tai häntä syytetään rikoksesta, josta voi seurata ankarampi rangaistus kuin vuosi vankeutta. Ennen uudistusta syyllisyys voitiin todeta mielentilatutkimuksen jälkeen ja riitti, että mielentilan tutkiminen oli tarpeellista. Lain uudistuksella siis kiristettiin tutkimisen prosessuaalisia edellytyksiä. Tuomioistuin voi kuitenkin määrätä mielentilan tutkittavaksi jo esitutkinnan aikana tai ennen pääkäsittelyä, jos rikoksesta epäilty on tunnustanut syyllisyyteensä tai jos mielentilatutkimuksen tarve on muutoin selvä. Samoin mielentila pitää tutkia aina ennen kuin voidaan tehdä päätös koko rangaistusajan suorittamisesta vankilassa.

Lainsäädännön muutokset sekä oikeuskäytäntö ovat vaikuttaneet lausuntopyyntöjen ja mielentilaratkaisujen määriin. Erityisesti vakavien rikosten määrissä tapahtuneet muutokset ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös kehitykseen. Osin muutokset ovat äkkinäisiä, osin taas trendinomaisia pitemmällä aikavälillä.

Mielentilaratkaisujen määrä tuomioissa on vähentynyt

Tuomioistuin on katsonut tekijän – laskettuna päärikokseen syyllisistä – syyntakeettomaksi noin 25–35 kertaa vuodessa vuosina 2014–2016. Syyntakeettomien absoluuttinen määrä oli 5–6 kertaa suurempi 1980-luvulla kuin nykyisin ja on lähes koko ajan laskenut (kuvio 1). Suhteellinen osuus syylliseksi todetuista on vähentynyt yli kolmannekseen 1990-luvun alusta.

Kuvio 1. Syyntakeettomina oikeudessa tuomitut 1980–2016 ja mielentilalausunnoissa syyntakeettomiksi todetut 1980–2017.

Syyntakeettomina tuomittujen määrä on viime vuosina ollut suunnilleen yhtä suuri kuin pyydetyissä mielentilalausunnoissa syyntakeettomiksi todettujen määrä. Enimmillään tuomioiden ja lausuntojen ero on ollut noin kolminkertainen (ks. kuvio 1). Tämä viittaa siihen, että nykyisin tuomioistuimet antavat syyntakeettomuusratkaisuja vain mielentilalausuntojen perusteella. Syyntakeettomuuslausuntojen määrässä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia vuoden 1997 jälkeen.

Alentuneesti syyntakeettomina on tuomittu vuosittain noin 50–60 henkilöä 2010-luvulla. Alentuneesti syyntakeettomina tuomittujen määrä ja osuus syyllisistä on vähentynyt noin kolmasosaan verrattuna vuonna 2004 tuomittuihin (kuvio 2 ja 3). Ennen vuotta 2004 ei ole tilastointimuutosten vuoksi saatavissa vertailukelpoista tietoa alentuneesti syyntakeisten määristä, mutta käytettävissä olevan tiedon (säännöksen soveltamiskertojen suhde tuomittujen rikosten määrään) pohjalta voidaan kuitenkin päätellä, että määrän vähentyminen oli tuntuvaa jo ennen sitä.

Kuvio 2. Vähentyneesti syyntakeisina oikeudessa tuomitut 2004–2016 ja mielentilalausunnoissa vähentyneesti syyntakeisiksi todetut 1980–2017 (lähde: Tilastokeskus ja THL)

Kuvio 3. Tuomioistuimen syyntakeettomiksi ja alentuneesti syyntakeisiksi tuomitsemien osuus (%) syyllisistä päärikoksen mukaan 1990–2016 (lähde: Tilastokeskus)

Mielentilalausunnoissa alentuneesti syyntakeisiksi on määritelty puolestaan vuosittain noin 10–15 henkilöä kuluvalla vuosikymmenellä. Näyttäisi siis siltä, että tuomioistuimet tekevät joka neljännen tai viidennen ratkaisunsa alentuneesta syyntakeisuudesta ilman nimenomaista kyseistä syytettä koskevaa mielentilalausuntoa. Näistä tapauksista valtaosa – arviolta 80–90 % – koskee kuitenkin lieviä rikoksia ja niissäkin on ollut tavallisesti käytössä muu lääketieteellinen asiantuntija-arvio.

Vähentyneesti syyntakeisina tuomittujen ja alentunutta syyntakeisuutta koskevien mielentilalausuntojen määrien ero on silti selvästi kaventunut edeltäviin vuosiin ja vuosikymmeniin verrattuna.

Väkivaltarikoksiin ja tuhotyöhön syyllistyneillä eniten mielentilaratkaisuja

Syyntakeettomina tuomituista 38 prosenttia todettiin syylliseksi henki- tai pahoinpitelyrikokseen ja 10 prosenttia tuhotyöhön vuosina 2004–2016. Varkauksia, ryöstöjä ja seksuaalirikoksia oli kutakin 3–4 prosenttia ja ryhmään muut luettiin 30 prosenttia tapauksista. Alentuneesti syyntakeisena tuomituista puolestaan 35 prosenttia tuomittiin henki- tai pahoinpitelyrikoksesta ja 10 prosenttia varkausrikoksesta rangaistukseen samalla aikavälillä. Seksuaalirikoksista, tuhotyöstä ja ryöstöstä tuomittuja oli kutakin noin 4 prosenttia. Ryhmään muut rikokset kuului tässä 26 prosenttia. Kun tarkastelu ulotetaan tätä pitempään aikaan, näyttää siltä, että tuomioistuimen mielentilaratkaisut ovat keskittyneet yhä harvempiin rikoslajeihin ja väkivaltarikoksiin syyllistyneet ovat nykyään entistäkin selvemmin edustettuina näissä ratkaisuissa.

Suhteellisesti eniten sekä syyntakeettomia että alentuneesti syyntakeisia on henkirikoksiin ja tuhotyöhön syyllistyneissä. Henkirikoksen tehneistä 7 prosenttia (täytetyt teot 9 %) oli syyntakeettomia ja 4 prosenttia (täytetyt teot 5 %) alentuneesti syyntakeisia vuosina 2004–2016. Vastaavat luvut tuhotyön osalta olivat 9 prosenttia (syyntakeettomat) ja 5 prosenttia (alentuneesti syyntakeiset) tähän rikokseen syyllistyneistä. Nämä osuudet ovat vähentyneet muutaman prosenttiyksikön vastaavista vuosia 1993–2003 koskevista luvuista. Kaikista oikeudessa tuomituista rikoslakirikoksista sekä syyntakeettomia että alentuneesti syyntakeisia oli 0,1 % syyllisistä (päärikosperuste).

Kuvio 4. Tuomioistuimen syyntakeettomiksi (YV) 1993–2016 ja alentuneesti syyntakeisiksi (TYV) tuomitsemien osuus (%) syyllisistä päärikoksen mukaan 2004–2016 (lähde: Tilastokeskus)


Tapausten vähenemisen syyt

Vakavien rikosten ja ylipäätään rikollisuuden väheneminen on luonnollisesti vaikuttanut mielentilatutkimusten ja ratkaisujen määriin. Kaikista rikoslakirikoksista tuomittujen määrä on vuonna 2016 vähentynyt 8 prosenttia vuodesta 2000. Henkirikoksista tuomittujen määrä on samaan aikaan vähentynyt 10 prosenttia (28 % vuodesta 1991) ja törkeästä pahoinpitelystä tuomittujen määrä 28 prosenttia (32 % vuodesta 1991). Tuhotyöstä tuomittujen määrä on vähentynyt vieläkin enemmän, 57 prosenttia vuodesta 2000 (69 % vuodesta 1991).

Yhtenä syynä ratkaisujen vähentymiselle on vuoden 2004 lainmuutos: aiemmin voimassa olleet suhteelliset väljät ja epämääräiset syyntakeettomuuden perusteet antoivat mahdollisuuden tulkita syyntakeettomuutta laajemmin kuin nykyisin (ks. Lappi-Seppälä 2004, s. 139). Oikeuskäytännön kiristyminen 1980-luvulta alkaen tarkoitti kuitenkin käytännössä rajanvedon tiukentamista niin, että syyntakeettomaksi toteamisen edellytyksenä oli yleensä psykoositasoinen mielenterveydenhäiriö.

Vuoden 2004 lainmuutoksen nojalla tekijä on ollut mahdollista tuomita täyteen rangaistukseen, vaikka hänet katsottaisiinkin alentuneesti syyntakeiseksi. Tarkoituksena ei ollut kuitenkaan muuttaa sitä ennen vallinnutta pääsääntöä, jonka mukaan alentuneesti syyntakeinen tuomitaan lievennetyn rangaistusasteikon mukaan. Säännöksellä haluttiin lähinnä antaa tuomioistuimelle mahdollisuus tuomita poikkeuksellisen törkeään murhaan syyllistynyt aina elinkautiseen vankeuteen. Oikeuskäytännössä poikkeustapauksiin alun perin tarkoitettua säännöstä on sovelluttu ilmeisen laajasti murhatuomioissa. Seurauksena on ollut tuomioiden koventuminen ja vankimäärän kasvu, koska henkirikoksista elinkautista vankeusrangaistusta kärsivien määrä on lisääntynyt noin kuusinkertaisiksi 25 viimeisen vuoden aikana (kuvio 5).

Kuvio 5. Elinkautisvangit ja murhatuomiot 1991–2016 (lähde: Rikosseuraamuslaitos ja Tilastokeskus)

Vuonna 2006 tuomioistuimille asetettiin perusteluvelvoite mielentilatutkimuksen pyytämiselle. Tuomioistuimen on pitänyt myös ratkaista jutun tosiasiaseikasto ja syyllisyyskysymys välituomiossa ennen lausunnon pyytämistä. Tämä lainmuutos on mitä ilmeisemmin vaikuttanut tuomioistuinten halukkuuteen pyytää mielentilatutkimuksen tekemistä.

Mielentilaratkaisujen vaikutus murhasta tuomittujen vankilukuun

Tuomioistuinten syyntakeisuusarvioinnit ovat seurailleet annettuja mielentilalausuntoja. Niissä todettu linjanmuutos näkyy ennen kaikkea siinä, että vähentyneesti syyntakeisten ja syyntakeettomien lukumäärät ja suhteelliset osuudet ovat alentuneet. Yksi käytännössä tärkeä seuraus tästä on ollut, että murhasta tuomitut elinkautiset vankeusrangaistukset ovat 1990-luvulta lähtien lisääntyneet.

Vaikka henkirikosten ja niitä koskevien tuomioiden määrät ovat vähentyneet, elinkautisvankien määrä on kasvanut rajusti kuluvan vuosikymmen alkuun saakka, minkä jälkeen se on tasaantunut noin 200 elinkautisvankiin. Mielentilaratkaisujen ohella tähän kehitykseen on vaikuttanut elinkautisen tuomion todellisen pituuden kasvu. Nykyisin elinkautisvangit istuvat vankilassa noin neljä vuotta pitempään kuin 1990-luvulla.

Kirjoittaja on suunnittelija Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.

LÄHTEET:
Niemi, Hannu (2013) Syyntakeisuusarviointien muutokset – syyt ja seuraukset. Haaste 1/2013

Lappi-Seppälä, Tapio (2005) Syyntakeettomuussäännösten soveltamiskäytäntöjen tutkimisesta. Teoksessa Rikos, rangaistus ja prosessi: Juhlajulkaisu Eero Backman.

Lappi-Seppälä, Tapio & Niemi Hannu (2017) Rangaistuskäytännön yleiskuvaus. Teoksessa Seuraamusjärjestelmä 2016. Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti. Katsauksia 25/2017

 
Julkaistu 8.6.2018
Sivun alkuun |