Terttu Utriainen

Syyntakeisuus ja vaarallisuus

Rikollisuuden ja hulluuden pitkä yhteinen historia

Syyntakeisuudella ja tahallisuudella on paljon yhteisiä piirteitä, muitakin kuin vain se, että ne ovat rikosoikeuden yleisten oppien peruskäsitteitä.

Arvioitaessa tekijän mielentilaa ja sitä, onko toiminta tahallista, ollaan yhä edelleen paljolti sen varassa, miltä toiminta ulkopuolisen silmin näyttää ja minkälaisia seurauksia on syntynyt. Aivotutkimuksen harppauksista huolimatta ihmisen pään sisäisiä aivoituksia ei pystytä rekonstruoimaan, eikä tekijä itsekään aina muista tai osaa selittää käyttäytymistään.

Syyntakeisuuden muotoutuminen tahallisuuden kautta

Ihmisen toimintaa on kuitenkin tarkkailtu ja analysoitu kauan. Aristoteles jo katsoi vastuuta analysoidessaan toiminnalta edellytettävän vapaaehtoisuutta, tietoisuutta ja tarkoitusta. Myös roomalaisessa oikeudessa tekijältä edellytettiin kykyä tahalliseen tekoon, doli capasitataa.

Kanoninen oikeus kantoi antiikin ajatuksia uudelle ajalle. Se käsitteli mielisairaita kuin lapsia, joilta puuttui vapaa tahto. Mielisairauksien synty oli kuitenkin mysteeri. Aiheuttajina pidettiin demoneja, ellei ulkoista vammaa ollut havaittavissa.

Benedict Carpzov, joka vaikutti 1600-luvun alkupuoliskolla, systematisoi osaltaan rikosoikeutta. Myös hänelle syyntakeettomuus oli intellektuaalisen kyvyn puutetta ja merkitsi tahallisuuden puuttumista. Syyntakeisuuden poistivat tai sitä vähensivät nuoruus, vanhuuden heikkous, krooniset ja henkiset sairaudet ja kuuromykkyys. Carpzovin mielestä juopumus sen sijaan ei johtanut rankaisemattomuuteen, kuten kanonisessa oikeudessa, paitsi jos tekijä oli tiedoton.

Toisella kannalla oli sen sijaan Samuel Pufendorf, joka vaikutti 1600-luvun jälkipuoliskolla. Hänen mielestään humalatilassa tekijän tahto ei ollut vapaa, eikä tekijä ollut deliktikelpoinen. Hänen imputatio-opissaan vapaa tahdonmuodostus puuttui paitsi nuorilta, myös tekijän toimiessa uni-, tai affektitilassa. Erillistä syyntakeisuuden käsitettä Pufendorf ei tarvinnut, koska hänkin operoi vapaan tahdon ja tahallisuuden puuttumisen kautta.

Samoista lähtökohdista hahmotteli myös J.P.A. Feuerbach Baijerin rikoslakiehdotuksensa vuonna 1824. Hän toi kuitenkin uuden ulottuvuuden syyntakeisuuden ja syyksiluettavuuden yhteensulautumiseen, sillä rangaistuksen tuli toimia psykologisena pakkona. Potentiaalisen rikoksentekijän oletettiin vertailevan rikoksella saatavaa hyötyä ja rangaistusta keskenään. Jos tätä vertailua ei pystynyt tekemään, kyseessä oli rangaistavuuden poistava peruste. Tähän kategoriaan kuuluivat mm. sellainen mieli- tai muu sairaus, jossa tekijä ei voinut vastustaa haluaan lainvastaisen teon tekemiseen, sekä voimakas humala- tai affektitila.

Vaikka ennen 1800-lukua rikoslaissa ei ollut yleistä osaa, varhaisten oikeusoppineiden teksteistä löytyvät jo kaikki ne elementit, joilla syyntakeisuutta ja syyntakeettomuutta nykyäänkin tarkastellaan. Rikoksen dogmaattisessa rakenteessa syyntakeisuus voi sijoittua eri kohtiin. Se on vastuun perustava tekijä saksalaista dogmatiikkaa seuraavissa maissa. Syyntakeisuuden puuttuminen voi amerikkalaiseen tapaan muodostaa defence-perusteen, johon puolustus voi vedota. Jos syyntakeettoman katsotaan voivan toiminnallaan täyttää rikostunnusmerkistön, syyntakeettomuuden vaikutus siirtyy seuraamuksen valintaan, kuten tapahtui Ruotsin vuoden 1965 Brottsbalkenissa.

Kirkko jakoi syntiset juristeille ja lääkäreille – vankilalaitoksen ja mielisairaaloiden synty

Mielisairaita on ollut aina, mutta nykyisenkaltaisia laitostyyppisiä mielisairaaloita vasta parisataa vuotta. Aikaisemmin perheet saivat huolehtia ja vastata mielisairaistaan. Vaaralliset voitiin kahlehtia seinään. Siitä lienee tullut nimitys "seinähullu". Vielä 1700-luvulla Beccarian tutustuessa vankiloihin sieltä löytyi monenlaista väkeä rikollisista mielisairaisiin, irtolaisiin ja prostituoituihin saakka.

Eriytyminen vankiloihin ja mielisairaaloihin edellytti paitsi tiedon lisääntymistä myös yhteiskuntien rakenteen muuttumista, teollistumista ja vaurastumista. Tämä tapahtui 1800-luvulla. Massiivisia vankiloita ja mielisairaaloita alettiin Suomessakin rakentaa. Rakennushankkeiden taustalta löytyvät myös uudet rikosoikeudelliset ajatukset vapausrangaistuksen funktiosta parannuksen ja prevention lähteenä sekä psykiatrian kehittyminen ja kiinnostuminen myös rikollisista.

Rangaistuksille se merkitsi muutosta humaanimpaan ja rationaalimpaan suuntaan. Vielä vuoden 1734 laissa kuoleman- ja ruumiinrangaistukset olivat yleisiä. Ihmisiä ruoskittiin ja mestattiin. Lapsenmurha oli yleisin teloituksen syy Suomessa 1700-luvulla. 1800-luvulla siirryttiin kuitenkin vapausrangaistusten aikakauteen. Rikolliset suljettiin vankiloihin ja mielisairaat mielisairaaloihin.

Vaarallisten rikoksentekijöiden eristäminen ja vaarallisuusarviot

Vankilat ja mielisairaalat eivät kuitenkaan ajan myötä riittäneet, vaan osaa rikoksentekijöistä alettiin pitää parantumattomina ja vaarallisina. Kysymys ei enää ollut pelkästään syyntakeisuudesta ja syyntakeettomuudesta vaan vaarallisuudesta, joka ilmeni rikosten uusimisena. Ajatukset perustuivat sosiologisen koulukunnan hahmottelemaan rikollisten jakoon parantumisen osalta eri luokkiin, joista toivottomimpien osalla ei ollut muuta tehtävissä kuin eristää heidät muusta yhteiskunnasta.

Tämän mukaisesti Suomessakin säädettiin vuonna 1932 laki vaarallisten rikoksentekijöiden eristämisestä. Vankilan ja mielisairaalan lisäksi luotiin kolmas instituutio – pakkolaitos. Suomessa ei kuitenkaan rakennettu erillistä laitosta, vaan pakkolaitosvangit sijoitettiin olemassa oleviin vankiloihin. Lain soveltamisalaa laajennettiin vielä 1953.

Vaarallisuus on määritelmäkysymys ja aluksi sen toteaminen kytkettiin yksinkertaisesti rikosten uusimiseen. Uusijoiden enemmistö muodostui ajan myötä omaisuusrikollisista. Pakkolaitokseen eristettynä saattoi 1960-luvulla kerrallaan olla 300–400 vankia. Tämä merkitsi käytännössä sitä, etteivät he päässeet ehdonalaiseen vapauteen ja heidän vapauttamisestaan päätti hallinnollinen elin vankilaoikeus.

Suomi alkoi vaurastua 1960-luvulla ja pelkkiin omaisuusrikoksiin syyllistyneitä oli vaikeaa pitää enää yleiselle ja yksityiselle turvallisuudelle vaarallisina. Pikemminkin toistuviin omaisuusrikoksiin syyllistyneet nähtiin sosiaalisena ongelmana. Niinpä lain vaarallisuuskriteereitä muutettiin vuonna 1971 niin, että vaarallisiksi voitiin katsoa vain tiettyihin väkivaltarikoksiin toistuvasti syyllistyneet. Pakkolaitoksiin määrättyjen lukumäärä aleni dramaattisesti useista sadoista 14:ään ollen useimpina vuosina alle kymmenen.

Vuonna 2000 asetetussa vankeusrangaistuskomiteassa pohdittiinkin sitä mahdollisuutta, että luovuttaisiin kokonaan vaarallisten rikoksentekijöiden eristämisestä, eikä säädettäisi mitään erillistä eristämislainsäädäntöä. Ajateltiin, että eristettyjen lukumäärä on niin pieni, että mielenterveyspuoli voisi hoitaa nämä muutamat henkilöt. Loppujen lopuksi tätä pidettiin kuitenkin liian radikaalina muutoksena ja päädyttiin esittämään koko rangaistuksen suorittamista vankilassa. Osaltaan tähän ratkaisuun vaikuttivat ulkomailta tulleet tiedot uusista vaarallisuuden arvioinnin metodeista.

Koko rangaistuksen suorittamista vankilassa koskenut laki tuli voimaan vuonna 2006. Kysymys oli edelleen toistuviin väkivaltarikoksiin syyllistyneistä, eivätkä kriteerit rikoslain 2c:11:ssä juuri poikenneet aikaisemmista pakkolaitokseen eristämisen kriteereistä. Vaarallisuusarviointien merkitys kuitenkin kasvoi. Ennen päätöstä syytetylle oli tehtävä mielentilatutkimus ja vaarallisuusarvio. Toisen kerran vaarallisuus oli arvioitava tuomitun hakiessa pääsyä ehdonalaiseen vapauteen 5/6 rangaistuksesta kärsittyään. Lisäksi vuonna 2011 traagisten tapahtumien jälkeen tuli voimaan lainsäädäntö, jonka mukaan myös elinkautisvangeista oli tehtävä oikeuspsykiatrinen väkivalta-arvio harkittaessa heidän päästämistään ehdonalaiseen vapauteen.

Vuonna 2006 säädetty rikoslain 2c:11 jäi lyhytaikaiseksi, sillä se korvattiin vuoden 2018 alussa voimaan tulleella yhdistelmärangaistuksella, joka koostuu ehdottomasta vankeudesta ja vuoden pituisesta koeajasta. Kysymyksessä on edelleen rangaistus, joka voidaan tuomita vakavan rikoksen uusijalle, jota on pidettävä erittäin vaarallisena toisen hengelle ja terveydelle. Tuomitulla ei ole mahdollista päästä ehdonalaiseen vapauteen eikä koevapauteen.

Valmistelussa on edelleen asiakas- ja palvelulaki, joka tulisi koskemaan mm. tahdosta riippumatonta hoitoa, jota tulevaisuudessa ehdotetaan kutsuttavaksi tahdosta riippumattomaksi huolenpidoksi.

Missä mennään ja mihin suuntaan?

Viime vuosien lainmuutoksissa korostuu vaarallisuus ja sen arvioiminen sekä vapaudessa tapahtuvan valvonnan lisääntyminen. Viimeksi mainittu on nykytekniikalla helpompaa kuin ennen ja siihen on totuttu. Valvontakameroita on kaikkialla. Vielä 1970-luvulla keskusteltiin siitä, voidaanko valvontakameroita asettaa julkisille paikoille. Nykyään jokaisesta kertyy lukematon määrä dataa ilman, että on rikosoikeudellisessa valvonnassa. On aika luonnollista, että myös rikoksentekijöitä voidaan valvoa vapaudessa, eikä vain vankilassa.

Turvallisuuden takaamisen vaatimukset kohdistuvat viranomaisiin ja siinä toiminnassa tarvitaan tietoa. Tämän havaitsi myös Freiburgin Max Planck Instituutti perustaessaan kolmannen tutkimusyksikön. Rikosoikeuden ja kriminologian lisäksi tulevaisuudessa kohteena on myös turvallisuus "Sicherheit".

Suomea on totuttu pitämään turvallisena maana ja niin monessa suhteessa onkin. Tämä turvallisuuden tunne johtaa joskus kuitenkin harhaan. Ei nähdä asioita, koska niitä ei olla totuttu näkemään, vaikka ne ovat silmien edessä. Aikaisemmin ajateltiin, ettei Suomessa ole korruptiota, liigarikollisuutta tai sarjamurhaajia. Niitä oli vain muissa maissa.

Tätä tilannetta havainnollisti muutama vuosi sitten Lapin yliopistossa professori Grazia Mannozzi aloittaessaan luentonsa kysymällä opiskelijoilta: Kuinka monta lumea tarkoittaa sanaa on suomen kielessä. Löytyihän niitä Lapissa aika monta. Sitten hän kysyi: Kuinka monta korruptiota kuvaavaa sanaa teillä on. Niitä ei tahtonut löytyä kuin muutama. Sitten hän jatkoi: Meillä Italiassa on toistakymmentä korruptiota kuvaavaa sanaa. Korruptiota on ollut meillä jo useampia tuhansia vuosia ja kun sitä esiintyy, me tunnistamme sen.

Kaikkia erehdyksiä ei tarvitse tehdä itse, eikä kaikkea tarvitse opetella kantapään kautta. Myös muista maista voi kerätä parhaita käytäntöjä. Se koskee myös oikeus- ja terveydenhuoltosektorin yhteistyötä lainsäädännön ja koulutuksen ajan tasalla pitämiseksi. Vaikka Suomessa on dualistinen järjestelmä, jossa oikeus- ja terveydenhuoltoviranomaiset toimivat omista lähtökohdistaan, se ei saa johtaa sellaiseen tilanteeseen, jossa vaaralliseksi todetusta henkilöstä ei vastaa kukaan.

Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori emerita.

 
Julkaistu 8.6.2018
Sivun alkuun |