Jenni Mäki

Oma asunto rikoskierteestä irtautumisen tukena

Valtakunnallisessa asunnottomuuden vähentämiseen ja ennaltaehkäisyyn keskittyvässä AUNE-ohjelmassa (2016–2019) etsitään keinoja myös rikostaustaisten asumisedellytysten parantamiseen. Asunnottomuus ja rikoskierre kulkevat usein käsi kädessä: rikoskierteestä on vaikea päästä irti, jollei vapautuvalle ole tarjolla konkreettisia keinoja irrottautua entisestä elämästä.

Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Noin joka neljäs vankilasta vapautuva on asunnoton. Lyhytaikais- ja ns. pyöröovivangeilla osuus on kaiketi vielä suurempi. Asunnon saanti kilpailluilla pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen markkinoilla on vaikeaa henkilölle, jolla on taustallaan asunnon menetyksiä, vuokravelkoja ja asumishäiriömerkintöjä – kuten asunnottomana vapautuvilla usein on. Työttömän, varattoman ja vankilataustaisen henkilön asunnon saaminen rehellisin keinoin tyssääkin yleensä menneisyyden merkintöihin, jotka monen vuokranantajan näkökulmasta tarkoittavat epäluotettavaa vuokralaista. Tukiasumisyksikkö, jossa saman katon alla asuu useita entisiä rikollisia tai päihdekäyttäjiä, ei aina houkuttele vapautumisvaiheessa. Asumisympäristönä yksiköt saatetaan kokea leimaavana, identiteetin uudelleen rakentamisen kannalta lamauttavana sekä vanhoissa toimintamalleissa kiinnipitävänä tekijänä. Laitosmaisuudessaan tukiasumisyksikkö voi muistuttaa vapautuvaa vankilasta.

Vangit kokevat yhteiskunnallisen aseman kohottamisen usein vaikeaksi, kun muutosta estävät yhtäaikaisesti yksilön kasaantuneet ongelmat sekä yhteiskunnan ennakkoluuloisuus ja haluttomuus antaa rikoksiin syyllistyneille uusia mahdollisuuksia. Kun tavallisen asunnon saaminen osoittautuu mahdottomaksi eikä muuta tarpeeksi houkuttelevaa tukikohtaa elämänmuutostyölle ole näkyvillä, moni asunnottomana vapautuva palaa takaisin niihin vanhoihin tuttuihin sosiaalisiin verkostoihin, joista on vankilaan lähtenyt. Näissä verkostoissa päihteiden käyttö ja rikosten tekeminen useimmiten ennen pitkään jatkuu, vaikka vankilassa olisikin päätetty muuta. Pian "normaalista" arjesta muodostuu jälleen hallitsematon kokonaisuus, jossa tulevaisuus piirtyy epävarmana ja ennustamattomana. Asunnottomana rikoskierteessä eläneiden henkilöiden mukaan tuossa elämäntilanteessa ei mitään pysyvää voi tai kannata rakentaa, koska kaiken voi menettää hetkenä minä hyvänsä.

Uuden identiteetin rakentamisen tukikohta

Rikoskierteestä irtautuminen edellyttää kokonaisvaltaista toisella tavalla toimimisen opettelua ja uudenlaisen, ei-rikollisen identiteetin rakentamista. Tämä haastava elämänmuutos vie usein pitkän aikaa. Oma asunto mahdollistaa konkreettisesti rikoskierteestä irtautuvalle ei-toivotun sosiaalisen verkoston ulos rajaamisen ja arjen rytmin omaehtoisen rakentamisen. Oman elinympäristön päätäntävallan myötä myös henkilökohtaisesta elämänmuutoksesta tulee entistä hallittavampi ja tulevaisuuteen suuntautuminen on mahdollista. Asunnosta käsin voidaan arjen hallintaa, yhteiskuntaan kuulumista sekä vastuunottoa harjoitella ja ottaa etäisyyttä entisessä elämässä kiinni pitäviin tekijöihin.

Asumista on tuettava asumissosiaalisella työllä, jossa tukityöntekijä vierailee säännöllisesti rikoskierteestä irtautujan luona varmistamassa arjen sujumista ja tarjoamassa psykososiaalista tukea elämänmuutostyöhön. Käytännön tukea ja palveluohjausta tarvitaan erityisen paljon siviiliin palaamisen alkuvaiheessa, sillä monet tavallisen elämän perusasiat ovat asunnottomuuden ja vankilassa olon jäljiltä hukassa. Vapautumisen alkuvaiheessa entisen ja rakenteilla olevan elämän välistä ristiriitaa joudutaan käsittelemään ympäri vuorokauden. Alkuun yksinäisyyttä ja menneisyyteen liittyviä syyllisyyden tunteita voi olla vaikeaa sietää. Asumisen tukipalvelun tarjoajan on tunnistettava kohderyhmän erityispiirteet: lyhytjänteisyys, rikosmyönteinen ajattelutapa, päihde- ja mielenterveysongelmat, usein vaikea elämänhistoria ja tavallisena kansalaisena toimimiseen liittyvä epävarmuus. Kotikäyntien on tapahduttava riittävän tiiviisti ja työntekijöiden olisi hyvä olla muutoin puhelimitse tavoitettavissa. Asumispalvelun henkilökunnan vaihtuvuutta on pyrittävä välttämään, jotta asiakassuhteista muodostuisi mahdollisimman luottamuksellisia.

Asunnon sijoittuminen tavalliseen asuinympäristöön tukee uuden identiteetin rakentamistyötä ja menneisyyden leimoista irtautumista, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella itseä suhteessa tavanomaiseen. On helpottavaa olla (naapurinkin silmissä) yksi tavallinen ihminen muiden joukossa, sen sijaan että tulee jokapäiväisessä ympäristössään nähdyksi entisenä rikollisena tai päihdeongelmaisena. Tavanomainen asuinympäristö tukee rikollisista tai päihteitä käyttävistä sosiaalisista ympäristöistä poistumista tai niiden välttämistä.

Asunnon lisäksi tarvitaan myös muita keinoja kiinnittyä yhteiskuntaan: kouluttautumista, työllistymistä tai perhesuhteiden jälleen rakentamista. Näiden kaikkien työstäminen käy huomattavasti helpommin omasta asunnosta kuin kadulta käsin. Erilaiset "tavallisen elämän" onnistumiset, kuten mahdollisuus kutsua lapset kylään tai lähteä hyvin nukutun yön jälkeen ajoissa koulutukseen, ruokkivat pystyvää ja kykenevää minäkuvaa, mikä on desistanssi- eli rikoskierteestä irrottautumisen prosessin etenemisen kannalta merkittävää.

Uusia asumisen malleja

Tavanomaisen asumisen mahdollistaminen myös rikosseuraamustaustaisille asunnottomille on noussut vahvasti keskusteluun vuodesta 2008 alkaen osana valtakunnallisia asunnottomuuden vähentämisohjelmia (PAAVO I- ja II- sekä AUNE -ohjelmat). Ohjelmien perustana on Yhdysvalloista lähtöisin oleva Asunto ensin -periaate, jossa asuminen nähdään ihmisen perusoikeutena. Periaatteen mukaan oma asunto on lähtökohta elämän ongelmien ratkaisemisessa ja vähentämisessä. Ohjelmien myötä keskeisenä erona aikaisempiin asumispalveluihin on asumisen järjestäminen vuokrasuhteisena ja mahdollisimman tavanomaisesti.

Koska rikosseuraamustaustaisen asunnottoman on ohjelmista huolimatta edelleen vaikeaa saada tavallista vuokra-asuntoa, jotkin kohderyhmän parissa toimivat yhdistykset ja järjestöt ovat joko välivuokranneet tai RAYn tukemana ostaneet kohderyhmälle tukiasumiseen tarkoitettuja asuntoja tavanomaisen asutuksen joukosta. Tästä asumisen mallista on saatu hyviä kokemuksia, joskaan rikoskierteestä irtautumisen ja asumisen epäonnistumisilta ei aina ole voitu välttyä.

Tavallisessa asunnossa tukitoimin asuminen voidaan aloittaa jo koevapauden aikana osana rangaistuksen aikaista kuntoutusta. Tukiasunnossa asumista voidaan usein jatkaa jonkin aikaa vielä vapautumisen jälkeenkin. Rikoskierteestä irtautuminen saa aivan erilaisen motivaation ja merkityksen, kun vapautuvalla on tiedossa oma asunto, josta käsin tulevaisuutta ja osallisuutta yhteiskuntaan voi konkreettisesti lähteä rakentamaan.

Asunnottomana vapautumassa oleva tarvitsee useimmiten tukea asunnon saamiseksi ja säilyttämiseksi. Vuosikausia jatkuneet "sumuiset" elämänjaksot jättävät jälkensä yksilön arjenhallinnan taitoihin, mutta näitä taitoja voidaan opetella laadukkaan asumissosiaalisen tukityön avulla. Asuntojen riittävyys voidaan pyrkiä turvaamaan ja rikostaustaisten asunnottomien asuttamiseen liittyvät taloudelliset riskit voidaan pyrkiä jakamaan erilaisin rakenteellisin yhteistyömuodoin, kuten syksyllä 2016 käynnistyneessä ja ympäristöministeriön koordinoimassa Huoneistoturvavakuutuksen pilotissa tehdään. Desistanssiprosessissa kamppailevien ihmisten elinolojen myönteisen kehityksen tukeminen tarjoamalla heille aidosti houkuttelevia sosiaalisia mahdollisuuksia on yhteiskunnallisesti vastuullista sosiaali-, kriminaali- ja asuntopolitiikkaa.

Kirjoittaja koordinoi sosiaalisen asumisen kehittämistä Tampereen kaupungilla. Aikaisemmin hän on työskennellyt asunnottomien sosiaalityöntekijänä ja mallintanut verkostotyönä vankilasta vapautuvien asumispolkua.

Artikkeli perustuu kirjoittajan sosiaalityön lisensiaatintutkimukseen: Leimattuja, lainsuojattomia ja tulevaisuuden rakentajia. Tarinoita rikosseuraamustaustaisten asunnottomuudesta ja asumisesta. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2017.

 
Julkaistu 10.3.2017
Sivun alkuun |